Rokuan luonto

Rokua UNESCO Global Geopark

Rokuan muodostuma on osa voimakasta harjujaksoa, joka ulottuu Sotkamosta Oulujärven kautta Oulunsalon ja Hailuodon tienoille. Rokuan maa-ainekset ovat kerrostuneet ehkä noin 10 000 vuotta sitten aikana, jolloin tämä harjujakso muodostui viimeisen jääkauden vetäytyessä. Tämän jakson kohdalla virranneet sulamisvedet kuljettivat jäätikössä ollutta maa-ainesta, ja kerrostivat ne railoihin ja jäätikön edustalla olleeseen syvään veteen. Tuolloin syntyneistä muodoista on kuitenkin enää kovin vähän näkyvissä. Näkyvimmät alueen pinnanmuodot ovat muodostuneet myöhemmin, kun maasto nousi veden pinnan yläpuolelle. Tällöin rannan aallokko muovasi hiekasta rantavalleja ja tuulet kasasivat hiekkaa dyyneiksi. Ehkä vajaat 2000 vuotta sen jälkeen, kun mannerjää oli vetäytynyt alueelta, koko Rokuan alue oli noussut veden yläpuolelle ja saanut suunnilleen nykyisen muotonsa. 

Jääkauden - tai oikeastaan jääkausien - voidaan sanoa aiheuttaneen sen, että tälle harjujaksolle on kerrostunut valtavia määriä lajittunutta maa-ainesta. Jääkauden jälkeinen kehitys on puolestaan luonut ne pinnanmuodot, jotka nyt ovat näkyvissä. Karkeimmat ainekset, esimerkiksi siirtolohkareet - joita niitäkin Rokualla on, vaikkakin huomattavan vähän - ovat pysyneet parhaiten paikoillaan. Muodostuma on valtaosin hienoa hiekkaa, joka on hyvin herkästi kuluvaa. Aallot ja tuuli ovat muokanneet aluetta voimakkaasti silloin, kun se on ollut pieni saari tai niemi myrskyisen meren äärellä. 

Lisätietoa Rokuan Geopark-alueesta (rokuageopark.fi).

Lue lisää: Geoparkit muualla Suomessa.

Jään, tuulen ja veden muovaama maisema on herkkä kulumiselle

Rokuan ainutlaatuinen ja monimuotoinen maisema muovautui, kun vaara-alue kohosi jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena saarena merestä.  Pääosin hiekasta muodostunut harjusaari joutui veden ja tuulen voimakkaan muokkauksen kohteeksi. Tuuli kasasi hienosta hiekasta dyynejä, jotka ovat vieläkin nähtävissä kasvillisuuden peittäminä.

Eroosio voi edelleenkin siirrellä Rokuan maata. Hakkuun tai retkeilijöiden toistuvan tallauksen paljastaessa maanpintaa syntyy helposti avohietikoita ja rinteillä jopa pieniä maanvyörymiä.

Vaaran rinteitä kiertävät eri korkeuksilla olevat jäiden ja aallokon muotoilemat rantavallit, jotka kertovat Itämeren eri vaiheiden rantojen sijainnin. Jyrkkärinteiset supat eli harjukuopat ovat jääkauden aikana harjun hiekkaan hautautuneiden suurten jäälohkareiden jälkiä. Rokuan Syvyydenkaivo on pinta-alaltaan Suomen suurin suppa.

Supat ovat syntyneet kun jäätikön sulamisvedet ovat kerrostaneet maa-ainesta ja jäätikön suuria lohkareita on jäänyt sen alle. Rokuan tapauksessa tuo maa-aines on hienoa hiekkaa. Jään sulaessa on lohkareiden paikalle syntynyt maahan kuoppia. Rokuanvaara on kohonnut jäätikön vetäytymisen jälkeen varsin pian tuolloisen Itämeren vaiheen yläpuolelle. Syvälle hautautuneet jäälohkareet eivät ilmeisesti kaikin osin olleet vielä ehtineet sulaa tuohon mennessä. Näin jään sulaessa suppakuopat ovat voineet syntyä osittain vasta sitten, kun ne ovat jo päässeet rantavoimien ulottumattomiin. Näin suppakuopat ovat säilyneet Rokualla teräväpiirteisinä. Lähempänä nykyistä merenrantaa harjujakson muodostumat ovat rantavoimien myllerryksessä muovautuneet usein hyvin loivapiirteisiksi rantavalli- ja dyynikentiksi. Näissä suppia ei juuri ole näkyvissä.

Leppälintu ja mänty Rokualla

Karut mäntykankaat eivät lintupaljoudella koreille. Harvalukuisen lajiston lintutiheydet jäävät noin kymmenykseen rehevien lehtojen luvuista. Retkeilijöitä vastaa tulevat erityisesti vaatimattoman väriset harmaasieppo, metsäkirvinen tai hömötiainen. 

Oranssin punainen leppälintukoiras erottuu tästä porukasta sekä värinsä että korean laulunsa puolesta. Suruvoittoiseksi kuvattua säettä esitetään valoisina kevätkesän öinä, usein korkealla latvustossa katseilta piilossa. Myöhemmin kesällä poikasten ruokinta-aikaan hyönteisjahdissa olevan linnun voi nähdä värisyttämässä pyrstöään kannon nokalla tai alaoksilla. Tuolloin erottuvat lajin muut värituntomerkit; valkomusta pää, harmaa selkä ja punaruskea pyrstö. 



Valoisien mäntykankaiden lajille nimi on harhaanjohtava. Nimi juontaa juurensa vanhasta verta tarkoittavasta sanasta, mikä edelleen viittaa tervalepän puuaineksen punertavaan sävyyn.

Poikasaika on leppälintuemoille kiihkeää aikaa - erityisesti niillä jotka ovat saaneet käen poikasen kasvattamisen urakakseen. Loppupainoltaan lähes kymmenkertaisen kasvattilapsen ruokkiminen vaatii noin tuplasti enemmän aikaa -  eikä lopputuloskaan ole niin korea.

Rokuanvaara, männyn valtakunta

Moni Rokualla kävijä alkaa jossain vaiheessa retkeä ihmetellä, miksi täällä kasvaa pelkkää mäntyä? Missä ovat kuuset, koivut, haavat ja muut lehtipuut? Niitä tarkkasilmäinen löytää kosteilta lampien, järvien ja purojen rannoilta sekä soiden reunoilta, mutta Rokuanvaaran laajat kangasmetsät ovat usein puhdasta männikköä.

Toki mäntyä suosivalla metsänhoidolla on kansallispuiston ulkopuolella ollut osuutensa asiaan, mutta luonnontilassakin Rokua on ollut männyn valtakuntaa. Rokuan maaperä on poikkeuksellisen hienojakoista, helposti vettä läpäisevää harju- ja dyynihiekkaa. Näin äärimmäisen kuivassa ja karussa maaperässä puulajeista yleensä vain mänty selviää.

Mänty on myös hyvin sopeutunut tiheään toistuviin metsäpaloihin, joita Rokualla on menneinä vuosisatoina ollut. Järeän vanhan männyn oksisto on korkealla liekkien ulottumattomissa, ja runkoa suojaa kuumuudelta paksu kilpikaarna. Ainoastaan hyvin voimakas metsäpalo pystyy tappamaan tällaisen puun. Uusi mäntysukupolvi syntyy palosta selvinneiden puuvanhusten siemenistä nopeasti. Mäntyä pidetäänkin niin sanottuna pioneerilajina, joka metsäpalon jälkeen pian leviää siemenistä palaneelle alueelle.

Rokuanvaaralla ja sen ympäristössä on vieläkin löydettävissä runsaasti vanhoja tervahautoja. Yksi syy tervanpolton runsauteen Rokualla on ollut männyn runsaus - tervaahan poltetaan juuri männystä. Helposti tervahaudan pohjaksi kaivettavalla hiekkamaalla lienee myös ollut osuutensa asiaan. Oulujoelle, joka tervanpolton aikaan oli seudun vilkkain valtaväylä, on Rokualta vain 5-10 kilometrin matka. Oulujokea pitkin terva saatiin nopeasti kuljetettua Ouluun Toppilan Tervahoviin, ja sieltä edelleen ulkomaille esimerkiksi purjelaivojen lahonsuoja-aineeksi.

Metrikaupalla hiekkaa

Rokua erottuu ympäröivästä alueesta voimakkaasti, koska siihen on kerrostunut erityisen paljon hiekkaista harjuainesta. Maakerrokset ovat parhaimmillaan useita kymmeniä metrejä paksuja. Tämä on koko Suomea ajatellen varsin paljon. Vastaavia kerrospaksuuksia kyllä on monilla muillakin suurilla harjuilla. Harjujaksoja on Pohjanmaalla paljon, jotkut hyvin suuria, jotkut lähes huomaamattomia. Rokuan kautta kulkeva harjujakso on maa-ainesmääriltään kauttaaltaan erikoisen huomattava. Se poikkeaa useimmista muista harjujaksoista myös siksi, että sen aines on hyvin hiekkaista ja vähäkivistä. Esimerkiksi Pudasjärven kautta kulkeva niin sanottu saumaharjumuodostuma on ainesmääriltään Rokuan jakson luokkaa, mutta Pudasjärvellä harjuissa on soraa ja kiviä huomattavasti enemmän. Lisäksi monet muodostumat ovat saaneet kerrostumisen jälkeisissä jäätikön liikkeissä pinnalleen kivistä moreenia, mistä syystä ne eivät aina esimerkiksi metsäkuvaltaan eroa ympäröivistä moreenikankaista paljonkaan. 

Syitä tähän Rokuan jakson suureen hiekkamäärään on useita. Yksi on varmasti se, että alueen kallio- ja maaperä on jo ennen jääkautta sisältänyt huomattavan runsaasti hiekkaista ainesta. Rokuan luoteispuolella kallioperä on muusta Suomesta poiketen hienoa hiekkaa ja silttiä sisältävää sedimenttikiveä. Niiden pyöristyneet, punertavat, osin murenevat kappaleet ovat harjujakson kerroksissa tavallisia. Suomen on viimeisten satojen tuhansien vuosien aikana peittänyt useita peräkkäisiä jäätiköitymisiä. Niistä jokainen on kerrostanut omat moreeni- ja harjukerroksensa, jotka seuraava jäätiköityminen on sitten muokannut uudelleen. Toinen syy harjujakson suureen hiekkamäärään on se, että Rokuan harjujakso on ollut jäätikön sulavesien kertymiselle otollinen paikka. Rokualla jäätikön vetäytyminen on tapahtunut tasaisesti. Tämä lajittuneen hiekkamuodostuman massiivisuus vaikuttaa kaikkeen alueen luonnossa.

Rokuan tekee erikoiseksi ehkä juuri se, että siellä kaikki harjuluonnon ominaispiirteet ovat kehittyneet poikkeuksellisen laajoiksi ja selviksi. Pintamaan muodostava hiekka on hyvin läpäisevää ja erittäin niukkaravinteista kvartsihiekkaa, jolla elävät metsät edustavat karuimpia jäkälätyyppejä. Suppien ja dyynien paahteisilla rinteillä tavattavat erikoiset kasvillisuusyhteisöt ovat Pohjanmaan oloissa hyvin poikkeuksellisia, samoin suppiin muodostuneet lammet. Myös harjun liepeiden suot ovat kehittyneet omalaatuisiksi laajan pohjavesien muodostumis- ja purkautumiskuvion vuoksi. Läpäiseväpohjaiset, kausittain kuivuvat suomaiset kosteikot ovat maassamme ehkä laajimpia juuri Rokuan jakson harjujen reunamilla. Harjujakson suuret pohjavesimäärät ovat luontaisesti purkautuneet ympäröiville soille ja joihinkin vesistöihin luoden kasvillisuudeltaan poikkeuksellisen reheviä ympäristöjä. Näistä on soiden kuivatuksen vuoksi jäljellä enää vain pieniä sirpaleita. 

Rokuan alueen maa-aines on hienoa, osin silttipitoisten kerrosten sotkemaa hiekkaa. Tämä on vaikuttanut alueen nykyiseen maisemakuvaan myös sikäli, että tällainen aines ei ole soranoton kannalta mitenkään kysyttyä. Niinpä Rokualle ei päässyt syntymään Pohjois-Suomenkin harjumaisemille tyypillistä revittyä sorakuoppamaisemaa. Myös pohjaveden oton kannalta tällainen aines on vähemmän sopivaa kuin karkeammasta sorasta muodostuneiden harjujen aines. Näin ei ole ollut paineita myöskään kovin voimakkaalle pohjaveden pumppaamiselle. Rokuan harjujakson maisemat ovat siis saaneet säilyä ehjinä.

Jäkälämattoja ja paahteisia rinteitä

Rokuan metsissä eläimistö ja kasvillisuus on niukkalajista ja karuille kankaille tyypillistä. Alueen lajiston erikoisuudet löytyvät suppien ja jyrkkien harjujen paahteisilta etelärinteiltä. Näillä kasvaa useita harvinaisia harjulajeja: esimerkiksi kangasajuruohoa, mäkikeltanoa, kalliokieloa ja kanervisaraa. Rokualta on löydetty myös useita uhanalaisia, ajuruohoa ravintokasvinaan käyttäviä perhosia sekä harvinaisia pistiäislajeja.

Poroja ei seudulla ole pidetty ainakaan 150 vuoteen. Tämän vuoksi karuilla hiekkakankailla kasvavat jäkäliköt ovat saaneet kehittyä rauhassa. Tänä päivänä Rokuanvaaran maanpintaa peittää monin paikoin valkoisena hohtava luonnontilainen poronjäkälämatto, joka antaa maisemalle ainutlaatuisen ilmeen. 

Kansallispuistossa Rokuanvaaran etelälaidalla on seudulla harvinaisia luonnontilaisia vanhoja mäntymetsiä, joissa on säilynyt keloja ja järeitä puuvanhuksia.