Ulkoruokinnassa-podcast-jaksoja teksteinä

Tämä sivu sisältää tuoreimpien podcast-jaksojen sisällön tekstinä.

Aarniometsässä ötökkäretkellä
Antaa palaa - metsän ennallistamispolttoa seuraamassa
Retkeilyn ABC
Syötteen Rytituvalla lampaita laskemassa
Kaskikeijun ja hopeakäävän jäljillä
Koroistenniemen historiaa

 

Koroistenniemen historiaa

Piispan istuimen paikka 1200-luvulla

Aurajoen ja Vähäjoen muodostamassa niemessä sijaitseva koroinen on Suomen varhaisin tunnettu kirkollinen hallintokeskus. Piispanistuin siirrettiin korollisiin vuoden 1229 jälkeen Nousiaisista. Rautakauden lopussa niemellä oli luultavasti kalmisto ja lähistöllä kiinteää asutusta, mahdollisesti myös kauppapaikka. Korostenniemi oli suotuisa paikka 1200-luvun hallintoa ja kaupankäyntiä ajatellen. Vesiliikennettä voitiin pitää silmällä sekä Aurajoen että Vähäjoen suunta. Merenpinta oli kolmesta, kolmeen ja puoleen metriä korkeammalla ja purjehduskelpoinen merenlahti ulottui Koroisiin asti. Niemeä suojasi vesi luontaisesti kolmelta suunnalta ja itäinen sivu varustettiin niemen poikki kulkevalla maavallilla, jonka kuiva vallihauta erotti mantereesta. Vallin päälle tehtiin paaluista puuvarustus. Niemelle tultiin siltaa pitkin. Turun kaupunki perustettiin joen alajuoksulle 1300-luvun alussa. Turun tuomiokirkko vihittiin käyttöön noin vuonna 1300, ja samalla siirrettiin piispanistuin nykyiselle paikalleen Turkuun. Koroisisa, vallin ulkopuolella, sijaitsi vielä tämän jälkeen piispankartano ja niemellä sijaitseva kirkko toimi todennäköisesti sen pyhättönä.

Koroisten hylkääminen tapahtui arkeologisen löytöaineiston perusteella viimeistään 1400-luvun alussa. Syynä tähän lienee rantatörmien epävakaus ja sortuminen. Koroinen säilyi kirkon omaisuutena myös reformaation jälkeen.

Kolme rakennusta

Koroistennimellä on näkyvissä kolmen keskiaikaisen rakennuksen perustuksia sekä hypokaustin eli keskuslämmitysuunin jäännös. Tasanteella, ristin kohdalla, on kahden puisen kirkon perustukset. Kirkon eteläpuolella, Aurajokeen viettävällä rinteellä on ilmeisesti ollut kolmikerroksinen kivirakennus, mahdollisesti kastaali eli puolustustorni. Kastaalin itäpuolella on oletettavasti ollut kolmikerroksinen tiilitalo, jossa on sijainnut kappeli ja edustustilat. Se, yhdessä keskuslämmityksen omaavan puutalon kanssa, on muodostanut piispan residenssin.

Hautausmaa

Koroistennimeltä on arkeologisissa kaivauksissa löytynyt noin 300 hautaa. Paikalla ollut kristillinen hautausmaa oli käytössä noin kahdensadan vuoden ajan. Kirkon kuorissa sijainnut tiilistä muurattu hauta sisälsi ehtoollismaljan. Hauta on voinut kuulua jollekin suomen piispoista. Piispankronikassa  1750-kerrotaan, että Koroisiin on haudattu kolme piispaa: Bero I, Ragvald I ja Catullus.
 

Aarniometsässä ötökkäretkellä (mukaelma, ei suora litterointi)

(Lumikenkien kahinaa hangella) 
Maarit: Mitäs siinä Mikko on?
Mikko: Tässä tultiin nyt pienehkön pystyyn kuivaneen kuusen luo. Lumella on paljon kaarnaa, koska tikka on kuorinut puuta ruokaa etsiessään. Tämä on yksi osoitus siitä, että metsässä on hyönteiselämää talvellakin.

(lumikenkien kahinaa, kun siirrytään seuraavaan kohtaan)

Maarit: Hauskan näköinen, kun on kaatunut kuusi ja siinä on kuusi kohtaa, joissa on kasa kävyn suomuja. Orava on käynyt syömässä aina vähän eri paikassa. Eikö kävyissäkin elä hyönteisiä?
Mikko: Ainakin siellä on perhosia. Perhonen munii käpyyn, munasta kuoriutuva toukka elää ja syö kävyn sisällä ja kuoriutuu sieltä aikanaan perhoseksi. Käpytikat syövät käpyjen siemeniä, mutta varmaan siinä ohessa myös kävyssä eläviä hyönteisiä. Tosin siemenetkin ovat ihan hyvää ravintoa, joten ei tikka välttämättä niitä toukkia tarvitsisi.

Olemme Jongunjoen suojelualueella Lieksassa. Lumen puolesta metsässä on vielä täysi talvi, mutta linnut laulavat, ja kaikesta voi päätellä, että lämmin päivä on tulossa.

Mikko toteaa ettei itsekään ole aina tullut ajatelleeksi, että kaikki ne hyönteislajit, jotka luonnossa ovat kesällä, ovat siellä myös talvella. Yksilöitä ei tietenkään niin paljon ole elossa talvella kuin kesällä. Esimerkiksi ampiaisista vain emo talvehtii ja munii uuden yhteiskunnan jäsenet kesän aikana. Muutamat lajit vaeltavat Suomeen kesäksi tarkoituksella tai vahingossa, mutta niitä on pieni joukko koko paikalliseen hyönteismäärään nähden.

Maarit: Millaisia talvenviettotapoja hyönteisillä on?
Mikko: Hyönteisten elinvaiheet ovat muna, toukka, kotelo ja aikuinen. Osa talvehtii aikuisena, osa munana, osa toukkana ja osa kotelona. Veikkaisin, että aikuisena talvehtivien osuus on pienin. Talvehtivat hyönteiset ovat lahopuissa, kaarnan raossa, jäkälien seassa tai sammalten seassa karikkeessa. Lumen alla ne ovat turvassa pakkaselta, mutta eivät kaikilta pedoilta. Lumen alla liikkuu esimerkiksi päästäisiä, jotka syövät hyönteisiä, joita vastaan tulee.

Mikko kertoo, että hyönteisiä näkee talvellakin hangen pinnalla. Esimerkiksi hankikorento ja lumikirsikkäät liikkuvat varta vasten hangen pinnalla. Hangelle joutuu hyönteisiä myös sattumalta, jos vaikkapa tuuli tiputtaa niitä puista tai jos hangen alla on niin märkää, että hyönteisen pitää lähteä etsimään parempaa paikkaa. Ylipäätään lauhalla ilmalla saattaa olla paljonkin vipeltäjiä hangella.

Yksi klassinen esimerkki, jonka suurin osa ihmisistä on todennäköisesti joskus nähnyt, on ruostesiiven toukka. Se menee syksyllä talvehtimaan maahan ja lähtee herkästi liikkeelle jo lumien aikaan, maaliskuussakin ihan yleisesti. Voi olla, että talvehtimispaikkaan tulee vettä tai toukka lähtee petoja pakoon tai ehkä sen pitää vain verrytellä ennen koteloitumista. Mikko on nähnyt joskus pilkillä, että toukka taittaa tarmokkaasti matkaa jään päällä. Vieläpä niin, että sen kulkusuunta on rannasta poispäin. Mikä lienee toukan tavoite silloin.

Hangen pinnalla on niin paljon roskaa, että nyt on vähän vaikea huomata hyönteisiä roskien seasta. Hyönteiset kyllä erottaa roskista silloin, kun ne liikkuvat. Oikein tarkkaan jos katsoo, saattaa nähdä pientä liikettä, kun tummat, millin mittaiset hyppyhäntäiset liikkuvat hangella. Syötäväksi hyönteiset löytävät hangelta esimerkiksi tuulen tuomaa tavaraa tai vaikkapa pientä levää, jonka auringonvalo saa kasvamaan. Ja tietysti hyönteiset ja hämähäkit syövät myös toisiaan.

Vanhassa luonnonmetsässä, missä nyt ollaan, puusto on kerroksellista. Hyönteisille on paljon talvehtimispiiloja. Tiaiset etsivät talvehtivia hyönteisiä kaarnanraoista ja jäkälistä ja neulasten seasta.

Kun tullaan pystyyn kuolleen koivun kohdalle, huomataan, että siinä on erikokoisia reikiä, joista on tullut ulos hyönteisiä. Isoja reikiä on sillä kohtaa, missä joku tikoista on etsinyt ruokaa eli hyönteisten toukkia koivun tuohen alta.

Maarit: Koivun rungolla kasvaa runsaasti taulakäävän itiöemiä. Se on yleinen kääpälaji, onko niillä merkitystä hyönteisille?
Mikko: Kyllä silläkin omat hyönteisensä on. Syksyllä sienimetsässä kun kerää herkkutatteja, niin monesti on karvas pettymys se, että tatti onkin täynnä toukkia. Käävätkin ovat sieniä, niin niissäkin on hyönteisten toukkia, jotka syövät sitä sientä. 

Mikko on vienyt joskus sisätiloihin käävän, joka näyttää siltä, että siellä jotain elämää voisi olla. Joskus niistä on kuoriutunut kovakuoriaisia. 
Seuraavaksi löydetään kaatunut komean kokoinen petäjä, jonka päältä on lumikin jo osin sulanut. Sen äärellä keskustellaan kuolleiden puiden hyönteisten talvesta ja keväästä. 

Mikko kertoo, että kuolleen puun sisällä on hyviä talvehtimispaikkoja niille hyönteisille, jotka kuolleessa puussa pystyvät elämään. Niiden ei tarvitse siirtyä talveksi muualle, vaan ne ”hyytyvät” puun sisälle lämpötilan laskiessa. Kuitenkin esimerkiksi aikuiset kirjanpainajat siirtyvät talvehtimaan karikkeeseen.  Ne munivat seuraavana keväänä juuri kuolleen kuusen kuoren alle.

Tällä paikalla on lahopuujatkumo: pystyssä olevan kelon lisäksi paikalla on kaatunut kelo, jonka alla on toinen vielä aiemmin kaatunut kelo. Alimmainen kaatunut kelo alkaa olla jo osa karikekerrosta, jolloin siinä voi elää muitakin kuin varsinaisia lahopuuhun sidoksissa olevia lajeja.

Myös linnunpesissä elää ja talvehtii hyönteisiä. Osa hyönteisistä on lintujen verta imeviä loisia, osa on jätteensyöjiä, jotka syövät esimerkiksi lintujen ulostetta tai lahoavaa pesämateriaalia. Pesissä on mm. koiperhosia, jotka ovat sisätiloissa viihtyvien vaate- ja turkiskoiden villejä sukulaisia. Jos linnunpöntön sisällön ottaa keväällä sisälle lasipurkkiin, siitä saattaa kuoriutua isokin määrä hyönteisiä. Niitä on mielenkiintoista tarkastella.

Sitten näkyviin tulee mustan ja oranssin kirjava kuoriainen, jonka Mikko ottaa lähempään tarkasteluun pieneen putkiloon. Se on muurahaiskuoriainen. Niitä on kaksi lajia, toinen iso- toinen pikkumuurahaiskuoriainen. Toisella on mahan alla punaista, toisella mustaa. Kun ollaan pienellä suolaikulla, siihen on aurinko paistanut, ja muurahaiskuoriainen on saanut lämpöä, joten se liikkuu vilkkaasti. Mikko arvelee muurahaiskuoriaisen tipahtaneen pienestä rämemännystä hangelle, mutta hankikaan ei kovakuoriaisen vauhtia heti hyydytä. Otuksen mahanalus on punainen, ja Mikko aikoo tarkistaa kotona, kumpaan lajiin se tuntomerkki sopii.

Suossa on sula paikka, johon aurinko paistaa, niin suon tuoksu tuntuu siinä ensimmäistä kertaa tällä retkellä. Sillä kohdalla on jonkinlainen pohjaveden purkukohta. Se ei ole kuitenkaan mallia ”sua lähde kaunis katselen”, vaan karun oloinen lähteensilmä keskellä korpirämettä. Lähteeksi sen tunnistaa pohjavesivaikutteisessa paikassa kasvavasta sammalesta.

Hyönteisten osalta lähteet ovat toisinaan hyvin mielenkiintoisia paikkoja. Niissä viihtyvät lajit, jotka tarvitsevat tasaista lämpötilaa. Kesällä lähteen vesi on ympäristöä viileämpää, talvella lämpimämpää. Lähteissä elää kovakuoriaisia ja muita selkärangattomia. Tämä kyseinen lähde on vaatimattoman oloinen, eikä siinä ainakaan tällä hetkellä näy hyönteiselämää.

Ykskaks lähdepaikassa lentelee perhonen. Se pysähtyy männyn rungolle, mistä Mikko tunnistaa sen herukkaperhoseksi. Sen tieteellinen nimi on Nymphalis c-album [nykyisin kylläkin Polygonia c-album], toinen suomenkielinen nimivaihtoehto on liuskaperhonen. Laji on aikuistalvehtija, joten se on sikäli liikkeellä ihan oikeaan aikaan. Sitä Mikko vähän ihmettelee, miten se tällaiselle suolle on hakeutunut, kun yleensä sitä tapaa pihoissa ja puutarhoissa. Lentämällä pääsee.

Kävellessä vastaan lentää pieni perhosennäköinen hyönteinen. Mikko kääntyy perään ja löytää Acleris maccanan. Se on perhonen, joka talvehtii aikuisena ja jonka voi leudolla säällä nähdä mihin aikaan talvesta vain. Se yritti maastoutua kuusenneulasten sekaan, mutta ei se pysty oikein niitä muistuttamaan, kun on selvästi leveämpi. Tikkukoit muistuttavat enemmän neulasia. Toisaalta jähmettyminen on hyvä konsti piiloutua. Maarit ei olisi huomannut paikoilleen pysähtynyttä maccanaa, jos Mikko ei olisi sitä hänelle sormella osoittanut. Mikko vertaa vielä näreen rungolta irtoavaa pientä kaarnanpalaa perhoseen, ja Maarit toteaa niiden olevan ”kuin kaksi marjaa”. Jos perhonen olisi ennättänyt lennähtää kuusen rungolle asti, siihen se olisi mainiosti naamioitunut.

Antaa palaa - metsän ennallistamispolttoa seuraamassa

Ennallistamispolttoon Syötteen kansallispuiston Lomavaarassa osallistuu helteisenä heinäkuun päivänä toistakymmentä Metsähallituksen Luontopalvelujen työntekijää. Ennen polttoa alue on valmisteltu kaatamalla palokäytävä polttoalueen ympärille ja palokuormaa alueen keskelle. Polttoalan ympärille on vedetty letkut, joilla ympäristöä kastellaan palon leviämisen estämiseksi.

Kun on aika sytyttää palo, kaksi työntekijää siirtyy paloalueelle selässään kaasupullot. Toinen sytyttäjistä on huoltomies Jarkko Niskanen, monen polton konkari.

Miltä palon onnistuminen alkuvaiheessa vaikuttaa?

Reuna, missä on kuivaa palokuormaa palaa lupaavasti, mutta varjoinen kuusikko keskemmällä ei syty niin hyvin. Maaperä on aika kostea, joten saa nähdä. Periaatteessa nyt on hyvät olosuhteet, poutainen sää eikä liian kova tuuli. Viimeviikkoisten sateiden jäljiltä sammal on kuitenkin vielä kostea, mikä hidastaa polttoa.

Kuinka monta polttoa täytyy olla alla, että pääsee sytyttäjän rooliin?

Taisin olla jo ensimmäisessä tai toisessa poltossa sytyttäjänä. Kokeneemmat ihmiset ovat yleensä polton alussa samoissa rooleissa, jotta homma saadaan rullaamaan. Myöhemmin halukkaat voivat päästä kokeilemaan uusia rooleja. Mutta kyllä näitä vaihdellaan, ettei aina ole samat ihmiset samoissa rooleissa.

Onko sytyttäjänä toimiminen fyysisesti raskasta, kun on kaasupullo selässä?

Tämä on viiden kilon komposiittipullo, ja rinkan kanssa painoa on yhteensä ehkä kymmenen kiloa. Isojen polttojen sytytykset voivat olla aika rankkoja. Edellinen ala oli 11 hehtaaria, ja kun se paloi vähän kituliaasti, jouduttiin tosi tiheällä kaistalla sytyttämään. En katsonut GPS:stä, kuinka monta kilometriä kertyi, mutta sai siinä tallustella rinkan kanssa ympäripyöreän päivän. Kyllä siinä hiki tulee.

Millaista metsää tämä on?

Puhtaasti kuusivoittoista, nykymittapuulla vähän vanhempaa jo. Kuusikko on melko tiheää, eikä kasvupohja ole paras mahdollinen. Kuuset ovat kooltaan keskikokoisia.

Miten poltto etenee sytyttämisen jälkeen?

Reunaan poltetaan ensin suojakaista tuulen alapuolelle. Siitä poltetaan paloalttein palokuorma pois. Kun reuna on saatu poltettua kokonaan, lähdetään tuulen suuntaan kulkien polttamaan alaa kapeina kaistoina. Toiveena on, että tuli etenisi jo poltetun alan suuntaan maapalona. Nyt metsänpohja on kostean tuntuinen ja saa nähdä, lähteekö maapalo etenemään. Polttoalan keskellä on sahattuja aukkoja, joihin on viime talvena kaadettu kuusia samaan läjään kuivumaan. Ne voivat pelastaa keskiosan polttoa.

Mitä kaikkea polton valmisteluun liittyy?

Ensin tehdään paikan valinta. Yleensä pyritään valitsemaan paikka, missä ainakin osa alueesta rajautuu luonnon vesiesteisiin, kuten suohon, puroon tai lampeen. Jos poltettava alue rajataan kangasmaahan, sen ympärille sahataan palokäytävä hyvissä ajoin, jopa vuosia ennen. Se tarkoittaa, että paloalueen ympäriltä poistetaan puusto 10–15 metrin leveydeltä.

Vähän ennen polttoa käytävälle vedetään paloletkut, joilla aluetta kastellaan ennen paloa ja sen aikana tarpeen mukaan. Vesipumpulle tarvitaan vesipaikka, kuten puro tai lampi. Tässä sellaista ei ole, joten palokäytävän teon yhteydessä kaivettiin kaivurilla kaksi vesikuoppaa, joista sammutusvettä pumpataan.

Miten polttoon tulee pukeutua?

Vaatteiden tulee olla luonnonmateriaalia, kuten puuvillaa tai pellavaa. Luonnonmateriaalit eivät sula, jos niihin tulee kipinöitä. Tuolla polttoalueella yleensä aina joku kipinä löytää perille, ja monissa työvaatteissani on reikiä. Varsinaisia vaaratilanteita ei poltoissa ole tullut, mutta joskus on ollut niin paljon savua, että olen joutunut hengittämään turpeesta. Mutta mitään suurempaa hämminkiä ei ole ollut, hyvin ovat poltot onnistuneet.

Onko polttoon osallistuminen ja palon sytyttäminen jännittävää?

On se aina jollain tavalla. Kun tällaiseen hommaan aletaan, voi aina heittää valistuneita arvauksia, miten hyvin metsä palaa ja onko poltto helppo vai hankala, mutta lopullisesti sen tietää vasta kun aloitetaan. Tässä täytyy olla huolellinen, skarppi ja varovainen, kyllä se aina pikkuisen jännittää - hyvällä tavalla.

Päivän kuluessa huomattiin, että palo ei lähde kunnolla etenemään ja palamaan saatiin lähinnä palokuormaa. Polttoporukka muuttikin taktiikkaa ja siirtyi sytyttämään paloalueen keskellä olevia palokuormakasoja.

Miksi metsä palaa nyt niin huonosti?

Varvikon alla olevassa sammalessa on liikaa kosteutta. Tämä on aika peitteinen kuusikkoala, ja se ottaa pitkään kuivaakseen täydellisesti. Poltoissa on aina vähän aikapaineita, uusia sateita on tuossa mutta jossain vaiheessa pitäisi yrittää polttaa. Tämä oli paras rako yrittää.

Ennen polttoa pitäisi olla pari viikkoa ihan sateetonta ja kuivaa. Toisaalta se riippuu kohteesta. Jos on harva, kuiva mäntykangas, se kuivahtaa helteillä ihan eri tavalla kuin kuusikko, jossa on varjoisaa ja korkea aluskasvillisuus.

Kuinka pitkiä päivä poltoissa tehdään?

Joskus menee kellon ympäri. Se riippuu alan koosta ja miten hyvin se lähtee palamaan. Nyt näyttää, että tästä ei tule hirmu pitkä päivä. Täällä tuskin ollaan yötä, muuta kuin jälkivartijat.

Voi tuntua oudolta, että metsää poltetaan metsäpalovaroituksen aikaan, mutta metsän kuivuus on tärkeä edellytys onnistuneelle poltolle. Ja kuten nyt on nähty, ei ole niin helppoa saada metsää palamaan.

Ei se todellakaan ole. Joskus tulee jopa yllätyksenä, että vaikka olosuhteet ovat hyvät, metsä ei palakaan ärhäkästi. Toisinaan taas palo lähtee ihan pienestä ja etenee vauhdilla. Se vaihtelee, sillä olosuhteet ovat niin erilaisia.

Onko polttoihin osallistuminen kiehtovaa?

Kyllähän se on, totta kai. Kaikki tulen kanssa tekeminen on kiehtovaa. Metsäpalot sammutetaan nykyään nopeasti, eikä sinne ole sivullisilla asiaa pällistelemään. Palot ovat kuitenkin osa luonnon kiertokulkua ja näin niitä pystytään simuloimaan. On kiinnostavaa päästä seuraamaan paloa ihan asioiden ytimessä.

Kun metsä ei sitten palakaan kunnolla, onko se pettymys?

Kyllähän se on. Aina silloin tällöin tulee tällaisia lässähdyksiä. Totta kai se harmittaa, mukavaa olisi saada hyvä poltto aikaan ja tavoitteet täyttymään. Mutta joskus käy näin ja sille ei voi mitään.

Kun kaikki voitava on poltettu, on sammutuksen vuoro. Letkuilla suihkutellaan ympäri aluetta ja varmistetaan, että tuli sammuu eikä jää kytemään. Jälkityö on tärkeää turvallisuuden kannalta, ettei palo pääse jälkikäteen leviämään. Alueelle jäädään myös jälkivartiointiin seuraamaan tilannetta.

Miten poltto meni, poltonjohtajana toiminut suojelubiologi Markku Lehtelä?

Pikkuisen vähemmän palanutta aluetta tuli kuin alun perin ajattelimme. Nyt saimme poltettua arviolta 20 prosenttia suunnitellusta pinta-alasta. Mutta voi sanoa, että ihan kohtuullinen lopputulos kuitenkin. Eikä tullut ikäviä yllätyksiä, että tuli olisi lähtenyt leviämään. Palo oli hyvin kontrolloitu ja väkeä riittävästi.

On ilmeisesti harvinaista, että ennallistamispoltoissa sattuisi havereita?

Kyllä se on harvinaista. Metsähallituksen Luontopalvelut on tehnyt vajaan kymmenen vuoden aikana yli 20 polttoa, eikä kertaakaan tuli ole karannut poltettavan alueen ulkopuolelle. Tässäkin asiassa hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tässä ei mennä soitellen sotaan, vaan kohteeseen tutustutaan etukäteen, mietitään taktiikkaa, polttopäivänä katsotaan tuulen suunnat ja niin edelleen. Näin voimme minimoida vaaratekijät.

Mikä on tämän kohteen historia?

Tämä poltettava kohde on osa Syötteen kansallispuiston palojatkumoverkostoa, ja poltto on suunniteltu jo vuonna 2005. Sitten vuonna 2010 aukaistiin palokäytävä, mutta resurssiongelmien takia poltto on matkan varrella viivästynyt. Nyt kun saimme Helmi-elinympäristöohjelmasta rahoitusta, pystyimme toteuttamaan polton.

Mikä on palojatkumoverkosto?

Suomessa on runsaat 50 palojatkumoaluetta Luontopalvelujen hoitamilla suojelualueilla Etelä-Suomesta Lappiin. Tarkoituksena on ylläpitää palolajistoa ja hyödyntää verkostoa koko Suomen mittakaavassa. Verkosto alkaa itärajalta ja tavoitteena on houkutella Venäjän puolelta palolajistoa Suomen puolelle. Suomessa ne pääsevät hyppimään paikasta toiseen verkoston avulla.

Palojatkumokohteiden periaatteena on, että kohteilla järjestetään poltto viiden vuoden välein. On laskettu, että se riittää ylläpitämään palolajistoa alueella. Se on aika tiivis tahti, mutta Helmi-rahoituksen myötä on päästy polttamaan rästiin jääneitä kohteita.

Millaista hyötyä poltosta on metsälle?

Palamisen myötä osa puustosta jää kuolemaan ja lahoamaan, ja näin syntyy elinympäristöjä lahopuusta hyötyville lajeille. Polton jälkeen puustoa kuolee vielä jopa 20 vuoden päästä. Voidaan siis katsoa, että poltosta on hyötyä pitkällä aikavälillä. Lisäksi Syötteen alue on paksusammalkuusikon aluetta, jossa on paksu kunttakerros ja metsän uudistuminen hankalaa. Kun metsää poltetaan, sammalkerros kuolee ja kuntta häviää, ja se mahdollistaa alun uusille puuntaimille. Muutaman vuoden sisällä alueelle tulee luontaisia puulajeja, kuten kuusta, haapaa ja koivua. Näin edistetään luontaista puuston uudistumista ja jatkumoa, mitä laajamittaiset luonnonkulot ovat aikanaan aiheuttaneet. Näin metsä uudistuu.

Mitä on se palolajisto, joka poltosta hyötyy?

Etupäässä hyönteisiä. Esimerkiksi monet kovakuoriaiset ja kärpäset hyötyvät palosta. On todettu, että ne voivat tulla paikalle kymmenien kilometrien päästä, kun ne aistivat savun. Muutaman tunnin päästä palosta paikalla voi olla iso kuhina. Paloista hyötyy uskomattoman laaja kirjo selkärangattomia. Osa niistä on sidonnaisia, eli ne vaativat hiiltynyttä puuta ja palanutta aluetta elääkseen. Osa taas on suosijoita, jotka tulevat paikalle, jos palanutta puuta on tarjolla, mutta ne pärjäävät muuallakin.

Poltto on siis luonnolle suorastaan elämän eliksiiriä?

Kyllä vain. Vaikka täällä Lomavaarassa puhutaan suhteellisen pienestä alueesta, noin kahdesta hehtaarista, poltosta on moninkertainen hyöty suhteessa pinta-alaan. Polttoja tarvitaan ehdottomasti. Paloaluejatkumoa pitäisi pyrkiä ylläpitämään säännöllisesti, että saisimme ylläpidettyjä elinympäristöjä lajeille, jotka poltetuista alueista hyötyvät.

(Loppu)
 

Retkeilyn ABC

Podcastin aikana kierretään Syötteen kansallispuiston Rytivaaran kierros, joka on 10 km pitkä keskivaativa reitti.

Millainen keskivaativa reitti käytännössä on, ja miten aloittelija osaa valita sopivan reitin?

Keskivaativa reitti tarkoittaa, että reitin varrella on joitakin hieman hankalakulkuisempia paikkoja, kuten korkeuseroja sekä kivikkoisia ja juurakkoisia kohtia. Keskivaativalla reitillä ei vaadita huippukuntoa, riittää kun on normaali peruskunto - ja hyvät kengät.

Sopivan reitin valinnassa auttaa esimerkiksi Metsähallituksen asiakasneuvonta lähimmässä luontokeskuksessa. Asiakasneuvojat osaavat suositella juuri omiin tarpeisiin sopivia reittejä. Reiteistä löytyy tietoa osoitteesta luontoon.fi, ja reittien tuotekortteja saa luontokeskuksista paperisina.

Retkeily kannattaa aloittaa tekemällä päiväretkiä. Miten päiväretkelle tulisi varustautua?

On tärkeää pukeutua sään mukaisiin vaatteisiin. Ei kannata pukea liikaa vaatteita, ettei tule liian kuuma. Parasta on, jos paikallaan seisoessa tulee jopa pikkuisen vilu, silloin liikkeellä on yleensä sopivan lämmin. Repussa on hyvä olla vaihtovaatetta esimerkiksi taukoja varten. Kun tauolla vaihtaa kuivan paidan päälle, ei tule kylmä.

Hyvät, vedenpitävät kengät ovat tärkeät. Hyvät sukat kannattaa myös olla, etteivät kengät hierrä. Kengät on hyvä ajaa sisään kävelemällä niillä vaikka kauppareissuja.

Päiväretkellekin kannattaa varata evästä ja juotavaa. Kartta on hyvä olla mukana myös, vaikkapa reitin tuotekortti. Siitä voi seurata, missä ollaan menossa ja paljonko on vielä kuljettavaa. Merkityillä reiteillä ei kuitenkaan tarvitse osata suunnistaa, reiteiltä on aika vaikea eksyä.

Mukaan tulisi pakata myös tulentekovälineet, ensiapupakkaus ja puukko. Rakkolaastareita on myös aina hyvä olla mukana. Rakko voi tulla aika yllättäen, jos kenkään pääsee kosteutta.

Miten retkeilytaidoissa pääsee alkuun? Tarvitaanko päiväretkelle jotain erityisiä erätaitoja?

Nykyään järjestetään paljon retkeilykursseja. Niitä järjestävät esimerkiksi eräoppaat, Suomen Latu ja partio. Jos tuntee retkeileviä kavereita, voi kysellä, lähtisikö joku mukaan. Kirjasto on myös hyvä paikka. Retkeilystä on kirjoitettu paljon ja kirjoista saa hyvät perustiedot.

Päiväretkeily ei vaadi mitään erityisiä taitoja. Riittää kun on seikkailumieltä ja sellainen peruskunto, että jaksaa kävellä.

Kun on aikansa tehnyt päiväretkiä, tekee mieli kokeilla luonnossa yöpymistä. Miten se kannattaa aloittaa ja mitä varusteita silloin tarvitaan?

On hyvä aloittaa yhden yön retkestä jossain helposti saavutettavassa paikassa. Jos telttailu jännittää, tarjolla on paljon autio- ja varaustupia. Niistä on helppo aloittaa.

Päiväretken varusteisiin täytyy lisätä keitin ja yöpymisvälineet, kuten makuupussi, makuualusta, teltta tai riippumatto. Teltta on säävarmempi ja se käy kaikkiin tilanteisiin. Jos myöhemmin haluaa monipuolistaa varusteitaan, voi hommata riippumaton, laavun tai jonkin muun, vaihtoehtoja riittää.

Riippumatto on kätevä myös päiväretkillä, siinä on kiva ottaa tauon aikana nokoset jossain kivalla paikalla. Se on tosi kevyt ja menee aikuisen miehen nyrkin kokoiseen pakettiin.

Keittimissä on eri vaihtoehtoja. Helpoin on kaikkien tuntema klassikko eli trangia, joka toimii spriillä. Siihen voi nykyään hommata myös kaasulla toimivan polttimen, jonka liekkiä on helpompi säätää. Se on kätevä, jos tykkää ruuanlaitosta ja kokkaa paljon. Kaasukeitin on myös hyvä. Bensakeitin on tarkoitettu erityisesti talviretkeilyyn, mutta se voi olla ensimmäisenä keittimenä hieman haastava ja toimii paremmin sitten kun on vähän kokemusta. Sitten on vielä risukeitin, mutta sitä ei saa käyttää metsäpalovaroituksen aikaan, eikä suojelualueilta saa kerätä siihen risuja, joten se on huono ainoaksi keittimeksi. Trangia on hyvä peruskeitin, siinä on mukana kaikki tarvittava, kuten kattilat ja tuulensuojat.

Retkivarusteisiin saa kulumaan paljon rahaa. Mistä tietää, milloin kannattaa pihistää ja milloin panostaa?

Se vähä, mitä olen elämässäni tienannut, on mennyt hyvin pitkälti retkeilykamppeisiin. Nykyään on kuitenkin hyviä palveluita, joissa lainataan varusteita, joskus jopa pelkkää panttia vastaan. On mahdollista vuokrata täydellinen varustepaketti, johon kuuluu rinkka, yöpymiskamppeet ja ruuanlaittotarvikkeet. Suosittelen muutenkin ensin lainaamaan ja vuokraamaan. Ei kannata laittaa monta tonnia varusteisiin ja huomata sitten, ettei tämä olekaan minun juttuni. Vuokraus ja lainaus on myös ekologista.

Tärkeimmissä varusteissa kannattaa panostaa laatuun. Esimerkiksi kengissä ei kannata tinkiä. Sitten taas monesti retkellä käytetään sandaaleja taukopaikoilla tai jokien ylitykseen, ja on sama, maksavatko ne neljä euroa vai 40 euroa. Tietyissä kohteissa voi siis säästää, mutta esimerkiksi makuupussiin ja telttaan panostaisin, koska on ikävää, jos niiden kanssa tulee retkellä ongelmia. Kannattaa myös miettiä, milloin niitä käyttää. Ei tarvitse ostaa 1000 euron talvimakuupussia, jos ei ikinä retkeile talvella. Silloin riittää hyvä kolmen vuodenajan makuupussi, joka maksaa vaikka sata euroa.

Alan liikkeissä osataan neuvoa, kun kertoo, minkälaisia tarpeita on. On myös hyvä miettiä, mitä ihan oikeasti tarvitsee. Retkeilyvarusteet ovat bisnestä siinä missä mikä tahansa muukin, ja valmistajat keksivät kaikenlaisia välineitä kaikenlaisiin tarpeisiin. Aika vähällä sitä kuitenkin tulee toimeen.

Ehkä osa retkeilyn viehätystä onkin, että varusteita on mahdollisimman vähän? Mutta mikä määrä on sopivasti ja millaisia vinkkejä annat pakkaamiseen?

Osa tykkää haastaa itseään karsimalla varusteet minimiin. Itse koen retkillä todella rentouttavaksi, että pitää tulla toimeen sillä mitä repussa on. Muuta en tarvitse, ja vaikka tarvitsenkin niin en saa.

Rinkan pakkaamisessa hyvä nyrkkisääntö on, että se saa painaa korkeintaan kolmasosan kantajan painosta. Jos se alkaa olla puolet omasta painosta, sitä on todella vaikea kantaa tai edes saada selkään. Eniten painoa tulee ruuasta, varsinkin pidemmillä vaelluksilla. Yhden yön retkellä ruokaa ei tarvita niin mahdottomasti.

Kannattaa tehdä koepakkailuja. Netistä saa hyviä varusteluetteloita, esimerkiksi osoitteesta luontoon.fi tai Suomen Ladun sivuilta. Myös retkeilyoppaissa on pakkauslistoja. Ne auttavat tosi paljon alkuun pääsemisessä ja niitä kannattaa hyödyntää alussa. Kun näkee, mikä toimii itselle, mistä tykkää ja mitä ei tarvitse, voi kasata oman listan.

Kannatan tarkistuslistan käyttämistä, vaikka rinkan pakkaisi kuinka usein. Usein pakkailen pitkin viikkoa ja kirjoitan paperille, mitä olen pakannut, tai ruksin tarkistuslistasta. Näin muistan vielä perjantai-iltapäivänä, mitä repussa on. Kerran olen unohtanut vessapaperin ja sanon vain, että sitä en halua toiste unohtaa. Olen unohtanut myös hammasharjan, ja sitäkään en halua kokea uudestaan. Jos kaverin kanssa retkeilee, hammasharja parantaa yleistä viihtyvyyttä teltassa merkittävästi.

Miten taukopaikoilla tulisi toimia?

Taukopaikka tulee lähtiessään jättää siihen kuntoon, jossa toivoisi sen olevan, kun itse tulee paikalle. Roskat viedään mukana ja paikat jätetään siistiin kuntoon. Viime vuosina luonnossa on ollut paljon liikkujia, ja on kohteliasta antaa tilaa muille. Kun on saanut omat eväät syötyä, on hyvä siirtyä syrjempään.

Tupaetikettiin kuuluu, että annetaan tilaa viimeksi tulleelle. Se kuulostaa epäloogiselta, mutta se juontaa juurensa siitä, että viimeiseksi tullut on väsynein. Pidempään olleet ovat ehtineet levätä ja kuivatella. On myös tärkeää ottaa toiset huomioon – ei popiteta radiota täysillä tai soitella jatkuvasti kavereille. Moni tulee hakemaan luonnosta hiljaisuutta ja siihen olisi hyvä antaa mahdollisuus.

Tauolla tehdään mielellään tulet ruuanlaittoa ja lämmittelyä varten. Millaista on vastuullinen ja turvallinen tulenteko?

Kaksi tärkeintä asiaa luonnonsuojelualueilla on, että tulentekoon saa käyttää vain siihen varattua polttopuuta ja metsäpalovaroituksen aikana tulia ei saa sytyttää. Tätä on tärkeää noudattaa, sillä sytyttäjä vastaa tulistaan ja etenkin varoituksen aikana tulien tekeminen voi tulla kalliiksi.

Metsäpalovaroituksen aikaan tulen saa tehdä hormillisiin ja katettuihin tulisijoihin. Tällainen on esimerkiksi autiotuvan kamiina, koska siinä on savupiippu ja tuvassa katto. Sen sijaan laavun edessä olevaan hormilliseen kotakeittiöön tulta ei saa tehdä, koska se ei ole katettu tulisija. Tulisijassa täytyy siis olla savupiippu ja katto pään päällä. Erityistapauksissa pelastuslaitos voi kieltää tulenteon myös näissä, jos on tosi kuivaa. Kiellot ja varoitukset löytyvät Ilmatieteenlaitoksen sivuilta, niitä kannattaa seurata.

Lähtiessä on hyvä katsoa, että tuli sammuu eikä siinä ole enää liekkiä. Tuulisella säällä on hyvä ottaa huomioon, että tuuli voi pöläyttää tuhkia ja kipinät voivat levitä maastoon. Tuleen voi kaataa pikkuisen vettä. Ei kuitenkaan kannata kaataa saavitolkulla, ettei seuraavalla tulijalla ole vesilätäkkö vastassa.

Mistä retkellä saa juomavettä? Onko luonnonvesien juominen turvallista?

Suomessa aika usein löytyy vettä, mutta on eri asia, kannattaako sitä juoda. Monia luonnonvesiä voi juoda, mutta jos on vähemmän tottunut luonnonvesiin, ne voivat laittaa vatsan sekaisin. Veden puhtauden voi varmistaa keittämällä. Voi myös käyttää erilaisia mekaanisia puhdistuslaitteita. Ne ovat käteviä etenkin alueilla, joilla on vähemmän virtaavaa vettä. Kesällä kannattaa seurata veden lämpötilaa, sillä hellekesänä vesi voi lämmetä tosi paljon ja bakteerit alkavat itää herkemmin.

Kun veden täyttää purosta, sen puhtaudesta ei voi olla täysin varma, sillä jokin eläin on voinut kuolla ylävirtaan. Silloin voi tulla sairaaksi, vaikka vesi olisi muuten puhdasta.

Mihin roskat laitetaan?

Kaikki roskat tulee viedä mukanaan pois luonnosta. Roskien määrä kannattaa ottaa huomioon jo ennen retkelle lähtöä ja pakata niin, että jätettä tulee mahdollisimman vähän. Rasioihin ja minigrip-pusseihin on kätevä pakata eväitä valmiiksi. Silloin suurin osa roskasta jää kotiin, eikä niitä tarvitse kantaa mukanaan.

Nykyisen jätelain mukaan nuotiossa saa käyttää pienen määrän pahvia tai paperia sytykkeenä, mutta muuten roskia ei saisi polttaa. Käymälöihin voi laittaa pienen määrän biojätettä, esimerkiksi kahvinpurut. Mutta kannattaa huomioita, että käymälöiden tyhjentäminen on kallista ja töisevää, joten niitä ei kannata turhaan täyttää biojätteillä. Päiväretkellä ei ole kummoinen juttu ottaa pussi mukaan ja viedä kaikki roskat kotiin.

Hyvät eväät ovat retken suola. Millaisia vinkkejä ruuanlaittoon retkikonkari antaa?

Pitkällä vaelluksella ruokaa täytyy miettiä eri tavalla kuin päiväretkellä. Pidemmillä retkilläkin tykkään syödä hyvää ruokaa, mutta sen valmistuksen täytyy olla mahdollisimman helppoa, sillä usein retkellä on aika väsynyt. Lounas saisi mielellään valmistua nopeasti.

Lyhyillä retkillä tykkään laittaa ruokaa enemmän ajan kanssa ja joskus teemme retkiä, joilla lähdetään laittamaan iltaruoka ulos. Retkellä voi tehdä samoja ruokia kuin kotonakin. Nuotiolla tehty pizza on hyvää ja viime aikoina halloum-hampurilaisista on tullut suosikki. Pizzaa voi paistaa nuotiolle tarkoitetussa pannussa tai retkikeittimellä.

Vaelluksella kannattaa pitää ruuanlaittosetti aika yksinkertaisena, jotta paino pysyy kevyenä. Lyhyelle retkelle on sitten tarjolla kaikkea nuotiovohveliraudoista ja retkiviinikarahveista lähtien, tässäkin vain taivas on rajana. Retkeilijänä myös katsoo asioita eri tavalla, käytän esimerkiksi erään ruotsalaisen huonekalujätin lastenosastolta löytynyttä keittiösettiä retkillä. Pieni vispilä on hyvä aamupuuron tai lettutaikinan sekoittamiseen.

Entä miten toimitaan, kun luonto kutsuu, eikä käymälää ole lähellä?

Ei muuta kuin etsitään hyvä paikka ja vastataan luonnon kutsuun. On hyvätapaista ottaa vessapaperit mukaan, niiden maatuminen kestää yllättävän kauan. Luonnonsuojelualueiden ulkopuolella voi kaivaa pienen kuopan. Monet kantavat mukana pientä puutarhalapiota tätä varten. Kun kuopan kaivaminen ei ole mahdollista, jätteet voi peittää jollakin. Ei ole kiva sattua paikalle, jossa joku on tehnyt tarpeensa.

Vaelluksella voi viipyä viikkoja, jopa kuukausia. Mistä tietää olevansa valmis pidemmälle vaellukselle, ja miten sille valmistaudutaan?

Sitten kun alkaa tuntua siltä. Itselläni se hetki tuli, kun olin tehnyt riittävän monta lyhyempää retkeä. Silloin toiminta alkoi olla varmaa, tunsin omat varusteeni ja tiesin, mistä selviydyn ja kuinka pitkiä matkoja jaksan kävellä. Mutta ikinä ei voi olla varma ennen kuin kokeilee. Kyseessä on aina seikkailu, ja se on yksi tämän homman viehätyksistä.

Ruokien kuivaaminen ja valmistelu on isoin homma. Jos on pitkä reissu, syön etukäteen enemmän, koska retkellä kulutan kuitenkin enemmän kuin tulee syötyä. Relaan ennen retkeä, että jaksan siellä sitten. Yritän myös liikkua koko ajan sen verran, ettei ennen vaellusta tarvita hirveää kuntokuuria.

Vaellukseen ei tarvita mitään huippukuntoa, normaali peruskunto riittää. Jokainen voi itse päättää, kuinka paljon kävelee. Päivässä ei tarvitse kävellä 30 kilometriä, voi kävellä 3 kilometriä ja se voi olla tosi hyvä vaellus.

Pitkillä retkillä tykkään siitä, että voin kokea luonnon, vuorokaudenajat ja eri säätilat. Ei tarvitse kävellä niin pitkälle, tärkeintä on oleminen.

Mitä rohkaisun sanoja kertoisit aloittelevalle retkeilijälle?

Kannattaa lähteä liikkeelle ennakkoluulottomasti mutta järki päässä. Kaiken oppii parhaiten tekemällä, myös retkeilyn. On hyvä aloittaa helpoista lähikohteista ja kokeilla ulkona nukkumista vaikka omalla takapihalla. Kun taidot karttuvat ja itseluottamus kasvaa, on mahdollisuus kasvattaa vaatimustasoa. Niin kuin kaikessa, on hyvä edetä pikkuhiljaa ja koko ajan itseään kehittäen. Tärkeää on myös miettiä, mikä on juuri itselle paras retki. Kaikkien ei tarvitse tykätä erävaelluksista, joku voi tykätä päiväretkistä ja haluta yöksi lakanoihin. On monia tapoja retkeillä ja ne ovat kaikki tosi hyviä.

(Loppu).

 

Syötteen Rytituvalla lampaita laskemassa

“Tämä on ollut hyvin rauhallinen viikko. Rytivaarassa on käynyt jonkin verran väkeä, mutta aika itsekseni olen saanut olla. Ensimmäisenä päivänä mietin, että onkohan täällä mörköjä, mutta paikkaan tottui nopeasti. Ei ole pelottanut tai häirinnyt, että olen täällä aika yksin.

Hain paimenviikoille ensimmäisen kerran vuonna 2019 ja silloin pääsin Isojärven kansallispuistoon. Viime vuonna ei onnistanut, mutta nyt pääsin Syötteelle. Nämä ovat aika erilaisia paikkoja. Isojärven Luutsaareen pääsi aika lähelle autolla, mutta Rytitupa on sellainen paikka, että tänne täytyy tulla varta vasten. Joutuu näkemään vaivaa, ensin tulemaan autolla ja sitten kävelemään. Tämä on kaukana kaikesta.

Rytivaarassa on kuusi lammasta – kaksi emälammasta ja molemmilla kaksi karitsaa. Ne pärjäävät hyvin yksikseen, eivät ole edes määkineet kertaakaan. Minun tehtäviini kuuluu huolehtia, että niillä on vettä, aidat ovat kunnossa ja lampaat tallessa. Muuten ne pitävät huolen itsestään ja saavat ruokansa tuosta niityltä. Iltaisin lampaiden laskeminen on helppoa, sillä ne tulevat nukkumaan ylös aidan viereen. Minä aina kysyn niiltä, miten päivä meni.

Lampaista pari on sellaisia, että ne tulevat heti rapsutettaviksi, ja jos et rapsuta, ne rupeavat tökkimään. Emälampaat pitävät enemmän etäisyyttä, niitä ei ole varmaan niin paljon rapsutettu tässä kesän aikana.

Viikon aikana olen kävellyt polkuja pitkin, saunonut ja kantanut vettä. Yhtenä päivänä kävin kylillä. Lisäksi olen täyttänyt ristikoita, neulonut villasukkaa sekä kuunnellut podcasteja tai kirjaa kännykästä, jos virtaa on riittänyt. Aika ei ole tullut pitkäksi.

Iltaisin tulee mentyä aikaisemmin nukkumaan kuin kaupungissa, ja sitten myös herään aikaisemmin. Aamu menee siinä, kun lämmittelee vettä ja keittää puuroa. Sen jälkeen käyn kävelemässä ja tulen uudestaan syömään. Sitten käyn säästä riippuen uudestaan kävelemässä tai lämmitän saunaa ja pilkon puita. Sitä piti vähän harjoitella, mutta kyllä se onnistui. Aion tehdä vielä seuraavalle puut, ettei heidän tarvitse ruveta heti pilkkomaan.

Pakkasin mukaan ruokaa ja lämpimiä vaatteita, kun tiesin, että ilma muuttuu. Yksi rinkallinen sai riittää, otin mukaan sen mitä jaksoin kantaa tuon neljän kilometrin matkan. Hyvin jaksoin kantaa, kun hitaasti tulin. Mitään ei jäänyt puuttumaan, ruokaakin oli juuri sopivasti.

Otin mukaan lähinnä pastaa, nuudeleita ja tonnikalaa. Tiistaina ostin tortillasipsejä, siinä on tämän viikon herkut. Luonnosta olen kerännyt kantarelleja, haperoita ja tatteja, ja sitten olen syönyt sieniä ja pastaa. Jälkiruoaksi olen poiminut marjoja. Ei ole tullut nälkä!

Tuvassa on kaasuhella ja kamiina, niillä olen hyvin pärjännyt. Vettä täytyy lämmittää, että voi tiskata. Astiat ja ruuanlaittovälineet on talon puolesta. Puukko on ainoa työkalu, jonka toin mukanani.

Rytivaarassa on tuvan lisäksi ulkohuussi ja sauna sekä toinen rakennus, joka on pieni museo. Sauna on hirveän hyvä, se on aika iso mutta lämpenee nopeasti ja siellä on hyvät löylyt. Täällä on kaikki mitä tarvitsee.

Täällä on ihanan hiljaista. Tämä on sellainen paikka, jossa miettii, että missä on lähin ihminen. Se on jotenkin kiva tunne. Sitten kun joku tulee, miettii ensin, että menenkö piiloon. Mutta kyllä joka päivä olen jutellut retkeilijöiden kanssa. Eilenkin eräs nainen söi tuossa eväitä ja juttelimme pitkään. Ihmiset kyselevät mielellään paimenen tehtävistä, kuten mitä lampaille pitää tehdä ja täytyykö niitä vahtia oikeasti.

Olen kotoisin Mäntyharjulta Etelä-Savosta. Olen ensimmäistä kertaa Syötteellä ja tykkään alueen metsistä ja kapeista poluista. Olen miettinyt, että joku on aikanaan yrittänyt saada täältä elantonsa perheelle. Miten kaukana sitä on oltu kaikesta, nyt on sentään tiet. He ovat olleet aika sitkeitä ihmisiä.

Tuntuu haikealta lähteä pois täältä. Paljon jäi näkemättä, kun ensin pitää kävellä neljä kilometriä pysäköintialueelle, että pääsee minnekään. Tulen sitten joku toinen kerta katsomaan, millaisia muita reittejä täällä on.

Paimenviikoille kannattaa tulla sillä asenteella, että tämä on lomaa, mutta on jotain tekemistäkin. Mukaan kannattaa varata lämmintä ruokaa ja vaatetta. Parasta täällä on ollut rauha ja hiljaisuus, ei kuulu juuri mitään ulkomaailman ääniä. Lähden täältä virkistyneenä kohti kotia ja arkielämää, ja ensi vuonna yritän uudestaan.”

(Loppu).
 

Kaskikeijun ja hopeakäävän jäljillä eli Ulkoruokinnassa Kolvananuurossa

Metsähallituksen suojeluboiologi Kaisa Junninen löytää pohjoiskarjalaisen luonnonsuojelualueen kuolleelta puulta rivikääpää. Hän kertoo, että tämän kääpälajin tunnistaa myös siitä, että niissä roikkuu usein jonkun perhoslajin toukkien tekemää purua.

Suojelubiologi Sampsa Malmberg löytää samalta puulta kantokääpää. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kantokäävän alapinnalta Sampsa noukkii näkyville hyvin pienen kovakuoriaisen. Se lienee käävän alla ruokailemassa, ja ruokalistalla on todennäköisesti kantokäävän itiöitä.

Taulakäävän alta puolestaan löytyy usein haisupimikkä, joka tuoksuu muiden pimikkökuoriaisten tapaan lysolille.

Kantokääpä ja rivikääpä viihtyvät samalla kuolleella puunrungolla. Rivikäävän esiintyminen kielii siitä, että puu on lahoamisessaan aika alkuvaiheessa. Rivikääpä nimittäin häviää muutamassa vuodessa. Tilalle tulee muita lajeja, hyvässä lykyssä esimerkiksi ludekääpää.

Kovakuoriaiselle runko, josta kuori on jo karissut, on jo vanha. Tosin kuoriaisten kohdallakin on niin, että pitemmälle lahonneissa puissa elävät eri lajit kuin vastakuolleissa rungoissa. Esimerkiksi liekohärkää tavataan monilla eri puulajeilla siinä vaiheessa, kun puu on jo hyvin laho.

Olemme liikkeellä toukokuun lopulla. Saniaiset ovat vasta nousemassa lakastuneen kasvillisuuden seasta.

Kaisa löytää kumoon kellahtaneelta raidalta pinovyökääpiä. Ne ovat usein pienten kovakuoriaisten, kääpiäisten, toukkien asuttamia, vaikkakaan näissä pinovyökäävissä sitä elämää ei enää ole. Kaisa kertoo, että hänen keräämiään vyökääpänäytteitä kääpiäisten toukat ovat joskus syöneet ihan puruksi, jos näyte on tullut kuivattua huonosti. Kääpiäiset viihtyvät vyökääpien lisäksi ainakin taulakäävillä ja pökkelökäävillä.

Jos kääpiä ei olisi, kuolleet puut eivät lahoaisi, tai ainakin ne lahoaisivat todella hitaasti. Evoluution myötä käävät ovat erikoistuneet puiden hajottamiseen. Samalla ne laittavat runkoon varastoituneet ravinteet uudelleen kiertoon. Lahoamisprosessin eri vaiheissa puunrungossa elää monta muutakin eliölajia. Näin ollen kuolleet ja kaatuneet puut ylläpitävät vähintään yhtä paljon elämää kuin elävätkin puut.

Käävät lisääntyvät itiöistä, joita vapautuu itiöemistä. Suurin osa itiöistä laskeutuu itiöemän lähistölle, mutta tuuli saattaa hyvissä olosuhteissa kuljettaa itiöitä kauaskin. Kun itiö on päätynyt sopivalle kasvualustalle, tarvitaan myös toinen itiö, joka on mielellään peräisin eri itiöemästä ja tavallaan eri sukupuolta. Nämä itiöt alkavat kasvaa rihmastoksi. Kun eri alkuperää olevat rihmastot yhtyvät, syntyy sellainen rihmasto, joka pystyy myöhemmin muodostamaan uusia itiöemiä.

Joidenkin kaarnakuoriaisten ruumiissa on pieniä kuoppia, joissa sienillä on hyvät oltavat. Noissa kuopissa kaarnakuoriaiset tulevat kuljettaneeksi sienen mukanaan seuraavaan puuhun.

Pystyyn kuolleilla puilla on vähemmän kääpiä kuin maahan kaatuneilla puilla. Sienet nimittäin tarvitsevat kosteutta, joten myös käävät kasvavat parhaiten maassa makaavilla puilla. Ylipäätään ylivoimainen enemmistö Suomen 250 kääpälajista kasvaa nimenomaan kuolleilla puilla. Juurikääpä ja pari muuta elävällä puulla toimeen tulevaa lajia ovat pilanneet kääpien mainetta. Todellisuudessa käävät ovat hyvin hyödyllinen eliölajiryhmä.

Kuusen kuorettomalla rungolla näkyy kauniita koukeroisia kovakuoriaisten syömäjälkiä. Sampsa tietää lajille nimenkin syömäjäljen perusteella: kuusentähtikirjaaja.

Seuraavalta kuuselta löytyy kuusenkynsikääpää, joka on hyvin tavallinen vasta kuolleen kuusen lahottaja. Toinen pioneerilahottaja on ruostekääpä. Sillä on merkitystä, mikä laji kuolleelle puulle ensiksi asettuu. Ruostekäävän lahottamalla rungolla on myöhemmin selvästi monipuolisempi kääpälajisto kuin rungoilla, jonka lahottamisen aloitti kynsikääpä.

Kaisa löytää hyvin lahon puun, jossa voisi hänen kokemuksensa mukaan olla hopeakääpää. Meillä onkin tänään etsinnässä juuri hopeakääpä, siitä syystä, että se saattaisi johtaa meidät myös hyvin harvinaisen kovakuoriaisen, kaskikeijun, jäljille.

Monet kääpälajit kasvavat tietyllä puulajilla tai vain havupuilla tai vain lehtipuilla, mutta hopeakääpä voi kasvaa molemmilla. Ja vähän kaikenlaisissa elinympäristöissäkin. Siitä huolimatta se on hyvin harvalukuinen. Kun tarkat elinympäristövaatimukset eivät ole tiedossa, lajin kohdennettukin etsintä on vaikeaa. Eniten Kaisa on löytänyt hopeakääpää paahteisilta palopaikoilta, joissa on runsaasti lahopuuta.

Monet kääpälajit käyttäytyvät tuttujen ruokasienten tapaan: itiöemät ilmaantuvat syksyllä, kestävät hetken ja sitten häviävät. Hopeakäävän itiöemät pysyvät kuitenkin hengissä pari vuotta, joten niitä voisi olla mahdollista löytää myös näin toukokuussa.

Monille luonnossa kulkijoille tutut kantokääpä ja taulakääpä saattavat elää vuosia, ja jopa kymmeniä vuosia, jos olosuhteet ovat otolliset. Lahopuulla elävillä kääpälajeilla on kuitenkin sellainen ristiriita, että mitä tehokkaammin ne puuta lahottavat, sitä nopeammin niiden kasvualusta häviää alta. Silloin on tärkeää, että lähistöllä on uusia sopivia puita, johon sieni voi siirtyä jatkamaan elämäänsä.

Kaskikeijulla sen sijaan on monien muiden kovakuoriaisten tapaan siivet, joten se pystyy hakeutumaan itse sopivaan elinympäristöön. Aikuiset kaskikeijut kuoriutuvat touko-kesäkuun vaihteessa ja ovat liikkeellä suunnilleen kesäkuun ajan. Silloin ne etsivät lisääntymispaikan, joka on 10˗15 vuotta vanha ja valkolahonnut puu. Toukka elää puussa pari vuotta, koteloituu sitten ja kuoriutuu aikanaan.

Lahopuilla elävät kovakuoriaiset löytävät sopivan lisääntymispaikan aistimalla tuntosarvillaan erilaisia puista haihtuvia yhdisteitä. Jotkut lajit erittävät feromoneja, joiden avulla koiraat ja naaraat löytävät toisensa. Myös palaneissa metsissä elävillä kovakuoriaislajeilla, kuten kulokauniaisilla, on aivan erityinen aistinelin, jolla ne havaitsevat tuoreen palon.

Kääpiä kartoitetaan menemällä syyskuussa metsään ja tarkastelemalla kaatuneita puita, että mitä itiöemiä niistä löytyy. Tutkimustarkoituksiin on selvitetty puissa elävää sienilajistoa myös puusta poratuista tapeista löytyvää DNA:ta analysoimalla. Sillä tavalla saadaan pitempi lajilista kuin itiöemien perusteella, mutta valtaosa sillä menetelmällä havaituista lajeista ei ilmeisesti koskaan muodosta itiöemiä.

Tietyn alueen kovakuoriaislajistoa puolestaan voidaan kartoittaa erilaisilla pyydyksillä, esimerkiksi ikkuna- ja kuoppapyydyksillä. Kovakuoriaistutkijat voivat myös ottaa seulontanäytteitä karikkeesta, käyttää haavia tai karistusvarjoa tai tulvittamista. Tavoitteena on saada erilaisin menetelmin eroteltua kuoriaiset kaiken muun aineksen seasta.

Monet kovakuoriaiset viettävät suuren osan elämästään toukkana. Esimerkiksi monet lahopuulla elävät lajit voivat olla vuodesta useaan vuoteen toukkana. Aikuiset saattavat elää sitten vain lyhyen aikaa, viikkoja tai pari kuukautta. Sen sijaan tietyillä petokuoriaisilla, esimerkiksi sukeltajilla ja maakiitäjäisiillä, toukkavaihe voi olla lyhyt, muutamia viikkoja. Aikuiset puolestaan voivat elää yli vuoden, jotkut maakiitäjäiset jopa kaksi vuotta.

Hopeakäävän ja kaskikeijun etsintämatkamme jatkui. Yhtään hopeakääpää emme kuitenkaan onnistuneet löytämään. Kovakuoriaisia silmin ja käsin etsiessä joudutaan tyytymään usein kuoriaisten jättämiin jälkiin. Sampsa löysikin muutaman soikean ulostuloreiän hyvin lahoista puista. Kenties ne olivat kaskikeijun kuoriutumisreikiä? Sopivan puun lähettyville viritetyllä pyydyksellä voitaisiin hyvässä lykyssä saada aukottomampi todiste, jos joku kuoriutuva aikuinen eksyisi pyydykseen.

(Loppu).