Saaristomeren historia

Luonto helli ja huolehti

Varsinais-Suomen rannikolla ja saaristossa on asuttu jo myöhäisestä kivikaudesta (noin 2000–1300 eaa.) lähtien. Jääkauden jälkeen lämmennyt ilmasto loi jopa nykyistä paremmat olosuhteet pienimuotoiselle karjataloudelle ja maanviljelylle. Nykyistä suolaisemmassa Itämeressä polski runsaasti turskaa ja muita merikaloja, ja luodoilla ja kareilla eleli satojatuhansia hylkeitä. Runsas linnusto tarjosi lihaa, munia ja untuvia. Ei siis ole ihme, että kivi- ja pronssikauden ihmiset hakeutuivat meren äärelle.

Saariston peruselinkeinojen lisäksi alueella harjoitettiin jo varhain kauppaa, käsitöitä ja merenkulkua. Viimeistään pronssikaudella saariston ja rannikon asukkaat alkoivat purjehtia koko Itämeren alueella. Saaristomerestä tuli osa pohjoisen Itämeren kulttuuripiiriä, jota yhdistivät samankaltaiset elinkeinot, metallinkäyttö ja hautaustavat.

Ihmisasutus alkoi levitä nykyisen Saaristomeren kansallispuiston alueelle rautakaudella (500 eaa. – 1150 jaa.), mistä kertovat monet alueelta löydetyt rautakautiset muinaisjäännökset. Siitepölyanalyysi puolestaan on osoittanut, että rannikolla on viljelty maata jatkuvasti rautakaudelta nykypäivään asti.

1200-luvun loppupuoliskolta alkaen Saaristomerelle saapui myös ruotsalaisasutusta, joka kasvatti väestöä tuntuvasti. Noin puolessa nykyisen Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueen kylistä asuttiin jo keskiajalla.

Ulkosaariston esihistoriaa ja historiaa

Maa kohosi meren keskeltä

Saariston esihistoria on samalla maankohoamisen historiaa. Sitä mukaa, kun maankohoaminen nosti merestä asumiskelpoisia saaria, eteni esihistoriallinen asutus saaristoon. Kivi- ja pronssikaudella elinolosuhteet saaristossa olivatkin varsin suotuisat. Jääkauden jälkeinen lämpökausi teki ilmastosta nykyistä lämpimämmän ja kalaa sekä riistaa oli runsaasti saatavilla.

Kivikaudella (n. 8000-1500 eaa.) ja pronssikaudella (1500-500 eaa.) oman aikamme ulkosaariston luodot olivat 20 - 25 metriä merenpinnan alapuolella. Silloinen ulkosaaristo sijaitsi puolestaan Nauvon, Korppoon ja Houtskarin nykyisten pääsaarten tienoilla. Dragsfjärdin Bötesbergetin kivikautinen asuinpaikka ajalta 6000 eaa. löytyy nykyään 55 metriä merenpinnasta, korkealla metsäisellä ylängöllä. Aikoinaan sen asukkaat katselivat varsin toisenlaisia maisemia: asuinpaikka oli perustettu yksinäiselle saarelle laajojen ulappojen keskellä.

Jäänteitä esihistoriasta ja historiasta

Varsinaiselta Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueelta ei vielä tunneta kivikautisia asuinpaikkoja, mutta pronssi- ja rautakautisia (500 eaa.-1150/1300 jaa.) hautaraunioita on löydetty nelisenkymmentä. Saaristosta on tunnistettu myös kaksi esihistoriallisen ajan linnaluotoa, jotka ovat mahdollisesti rautakaudelta.

Saaristolle ominaisimpia muinaisjäännöksiä ovat kuitenkin historialliselta ajalta, rautakauden lopulta aina 1700- ja 1800-luvulle asti, peräisin olevat jäännökset. Muinaismuistolaki suojelee myös näitä historiallisen ajan kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Hautarauniot eli hiidenkiukaat

Hautarauniot ovat ehkä tunnetuimpia ja näyttävimpiä esihistoriallisen ajan muinaisjäännöksiä. Myös hautaröykkiöiksi kutsutut kivilatomukset on koottu "miehen nostettavissa olevista kivistä" pronssi- ja rautakaudella. Hautaraunioiden koko voi vaihdella muutaman metrin läpimittaisista matalista latomuksista kymmenien metrien pituisiin ja parin metrin korkuisiin röykkiöihin.

Pronssikauden alkupuolella röykkiöihin tehtiin ruumishautauksia, mutta myöhemmin siirryttiin polttohautaukseen. Osasta haudoista on löydetty niin kutsuttuja hauta-antimia, kuten esimerkiksi koruja tai aseita. Osassa taas hauta-antimet eivät ole säilyneet tai ehkä haudat olivat olleet esineettömiä alun perinkin. Kansankielinen nimitys hautaraunioille on hiidenkiukaat.

Hautaraunioita on löydetty joka puolelta saaristoa, hyvin erikokoisilta saarilta. Useimmat haudat on kuitenkin jo omana aikanaan rakennettu isommille saarille, jotka maankohoamisen myötä ovat entisestään kasvaneet kokoa.

Hautapaikoiksi on usein valittu maastonmuodoltaan ympäristöstään erottuvia paikkoja. Tällaisia ovat esimerkiksi kallionhuiput tai lakialueet, joilta avautuu näkymä merelle. Hautapaikkojen valinta on mahdollisesti liittynyt esihistoriallisten yhteisöjen perimätietoon paikallistuntemuksesta ja luonnonpaikkojen merkitykseen maastonmerkkeinä.

Saaristomeren kansallispuiston hautarauniot ovat matalia, melko pienikokoisia latomuksia, jotka on rakennettu saaren korkeimman kohdan lähistölle, mutta eivät aivan huipulle. Jotkut haudat ovat jopa lähellä rantaa ja osa on useamman hautaröykkiön ryhmissä. Saaristomeren hautaröykkiöistä suurin osa, elleivät kaikki, on rautakaudelta.

Saariston hautaraunioiden perusteella on vaikea tehdä johtopäätöksiä asutuksen sijainnista tai luonteesta. Kansallispuiston yhteistoiminta-alueella hautoja on eniten Nötössä ja Hiittisten suurilla saarilla. Jo rautakaudella nämä alueet olivat tiheää saaristoa, josta on ollut lyhyt matka ulkosaariston kalavesille ja hyljejäille. Tämä luonnonoloiltaan edullinen alue on hyvin voinut olla asuttu jo rautakaudella.

Kalastukseen liittyviä muinaisjäännöksiä

On luonnollista, että suuri osa ulkosaariston arkeologisista jäännöksistä liittyy kalastuselinkeinoon. Tällaisia ovat esimerkiksi kalastajien tilapäisasumuksista kertovat tomtning-jäännökset, veneenvetopaikat, labyrintit, kiviuunit sekä kallioon hakatut merkit.

Tomtning-jäännökset liittyvät yksinkertaisiin yöpymissuojiin tai varastorakenteisiin, joita esi-isämme rakensivat suojakseen sesonkiluonteisilla kalastusmatkoillaan. Kalastusmatkoilla jouduttiin viipymään pitkään ja suoja oli tarpeen saariston ankarissa olosuhteissa. Meidän päiviimme näistä tilapäissuojista on usein säilynyt vaakasuora, raivattu lattia-ala ja sitä ympäröivä lohkareista ladottu muuri. Toisinaan luonnonmuotoja, kuten kallioseinämiä on käytetty osana suojarakennelmaa.

Salaperäiset munkinkehät

Korppoosta, Jurmon kyläsaarelta löytyvät eräät Saaristomeren tutkituimmat muinaisjäännökset: niin sanotut munkinkehät, ruotsiksi munkring. Näitä neljää pyöreää kivikehää on yritetty tulkita jo 1700-luvulla, jolloin kehiä epäiltiin kökarilaisten munkkien tekemiksi. Jos tämä tulkinta on oikea, kivikehät voidaan ajoittaa keskiajalle. Tutkimukset ovat osoittaneet, että fransiskaaniveljiä todellakin asusti Kökarissa 1300-luvun lopulta 1530-luvulle asti. Munkit ovat siis hyvinkin voineet rakentaa kivikehät esimerkiksi kalastusmatkansa yhteydessä. Miksi munkit kivikehät rakensivat, se tieto on vielä esille kaivamatta keskiajan hämärästä. Yksi tulkinta on, että kehät olisivat juuri tilapäisasumuksiin liittyviä tomtning-jäännöksiä.

Saariston uusi elämä

Saaristomeren asukasmäärä kasvoi 1500-luvun puoliväliin asti, mutta sen jälkeen väestö alkoi vähetä. Luonto ei ajan menetelmillä yksinkertaisesti pystynyt elättämään kovin suurta ihmismäärää, ja myös sodat ja kulkutaudit koettelivat asukkaita. 1700-luvun alkuvuosikymmeninä isoviha ja rutto löivät synkän leimansa saariston elämään.

1800-luvun puolivälissä tekniset uudistukset alkoivat helpottaa elämää ja toimeentuloa ulkosaaristossa. Uudet kalastustavat, kuten koukku- ja ajoverkot, eivät enää vaatineet kyläläisten yhteisiä ponnistuksia. Ne mahdollistivat asutuksen leviämisen saaristolaiskylien ulkopuolelle, ja väestö alkoi taas kasvaa.

1900-luvun alussa mantereen ja kaupunkien toimeentulomahdollisuudet alkoivat houkutella saariston väkeä. Ensin hylättiin kaikkein karuimmat torppapaikat. Mantereen vetovoimasta huolimatta ulkosaaristo pysyi asuttuna 1950-luvulle saakka. 1970-luvulla saaristossa alkoi uusi elämä, kun mökkiläiset löysivät Saaristomeren kesäparatiisin.

Laiduntavia lehmiä ja vanhan ajan maalaismaisemaa

Luontaistalouden aikana saarilla laidunsi karja. Raivaus, kulotus ja laiduntaminen auttoivat säilyttämään avoimet niityt ja niiden rikkaan luonnon. Lehdesniityillä ja hakamailla eleli monia mantereella tuntemattomia lintuja, kasveja, sieniä, perhosia ja kovakuoriaisia. Kun saariston perinteiset niitty- ja laidunmaat alkoivat vakinaisen asutuksen, maanviljelyksen ja karjanhoidon hiipuessa kadota, myös niiden eläin- ja kasvilajisto oli vaarassa.

Nykyään kansallispuiston perinnemaisemien säilyttämiseksi tehdään työtä. Monilla saarilla laiduntaa taas lehmiä ja lampaita, jotka yhdessä talkoolaisten ja kansallispuiston henkilökunnan kanssa pitävät niittyjä ja muita perinnemaisemia kunnossa. Talkooleirit jatkavat kylien yhteisten hoitotalkoiden perinnettä, ja hoidon ansiosta kansallispuistossa voi yhä nauttia perinnemaisemista. Tule kokemaan hakamaat, runsaasti kukkivat lehdesniityt ja kaunis, vanhan ajan maalaismaisema

• Lue lisää saariston perinnemaisemista ja niiden hoidosta.