Oulangan luonto

Jylhiä kallioseinämiä, maagisia maisemia

Oulanka on kymmeniä kilometrejä jokiluontoa - suvantoina, nivoina ja koskina virtaavaa vettä, jonka katkaisevat ylittämättömät könkäät. Korkeuserot ovat suuret. Rotkolaaksojen paljaat dolomiittiseinämät kohoavat pystyjyrkkinä, korkeimpana Kiutavaaran metsäinen kvartsiittilaki Oulankajokilaakson yllä.

Pohjoinen aapasuoalue on tasaista mutta vaikeakulkuista. Se on märkien soiden, lampien ja allikoiden, kaartelevien pikkujokien ja matalien metsäsaarekkeiden eksyttävää maisemaa. Siitä erottuu vain jääkauden muovailema Keroharjun selänne. Aapasuoalueen saarekkeista löytyvät vanhimmat kuusikot, jotka kulo on kiertänyt kaukaa. Toisin on Oulankajokilaakson mäntymetsien laita, joissa näkyvät paitsi metsäpalojen, myös yli vuosisata sitten tehtyjen tukkipuuhakkuiden jäljet. Oulanka on rikkaita lettoja ja rinnesoita, puronvarsien reheviä saniaislehtoja ja muinaisen rantaviivan kuivia lehtoja. Täällä pulskaneilikka kasvaa katkeralinnunruohon kanssa keskellä mäntymetsää. Mittakaava muuttuu hetkessä suuresta äärimmäisen pieneksi. Louhennahkan koti on puron yli kaatunut maapuu, hitusammaleelle riittää vajaa neliösentti paljasta kallionpintaa.

Oulankajoki, Kitkajoki…

Oulanka- ja Kitkajoki ovat luonteeltaan aivan erityyppisiä jokia. Ruskeavetinen Oulankajoki kerää vettä ja kitkeriä humushappoja Sallan laajoilta aapasuoaukeilta. Kitkajoen kirkas vesi on peräisin Koillismaan laajimmasta järvialtaasta, pohjavetisestä Kitkajärvestä. Kitkajoen suurinta kymiä eivät esi-isämmekään ole nähneet. Jääkauden vetäytyessä joki ryskyi Juuman vuomien kautta puhdistaen nämä kaikesta virran vietäväksi kelpaavasta aineksesta. Nykyinen Kitkajoki on koskien, nivojen ja järvien sarja, joka pusertuu Myllykosken jälkeen jyrkkärinteiseen rotkolaaksoon kilometrin mittaiseksi Aallokkokoskeksi. Koillismaan jyhkeimmän könkään, Jyrävän, alapuolella joki alkaa jäähdytellä kulkuaan, kunnes yhyttää rauhallisemman Oulankajoen lähellä valtakunnan rajaa.

Tulva-aikaan Oulankajoellekaan ei ole menemistä ihmisvoimin. Pohjoisen aavoilta sulaneet vedet rymähtävät muutamassa viikossa jokilaaksoon, nousevat nuolemaan sillanpieliä ja haraamaan tulvaniittyjen kuloheinää. Tulva kaivertaa hiekkatörmiä, suistaa eläviä puita juuriltaan, nostaa kevyesti vettyneitä maapuita ja Karhunkierroksen siltarakenteita. Oulankajoki kuljettaa joka vuosi, kuten on tehnyt jo tuhansia vuosia, tonneittain hiekkaa alavirtaan ja valtakunnan rajan taa. Joki on kauhonut rotkolaakson piripintaan täyttänyttä hiekkaa jo 30 metriä alemmas sen jääkauden jälkeisestä tasosta. Se on syönyt hiekka-altaaseen tyylipuhtaasti laidasta laitaan kaareilevan meanderijokiuoman. Muinaiset geologiset voimat ja veden sitkeä, hidas peräänantamattomuus ovat luoneet Oulangan kansallismaiseman.

Neidonkenkä Oulangalla

Neidonkenkä on vanhojen, kuusivaltaisten lehtometsien asukki. Lajia voi tavata myös katajaisissa männiköissä ja lehtokorpien laiteilla, mikäli maassa on riittävästi kalkkia.

Neidonkenkä kukkii keväällä ensimmäisten joukossa näsiän ja pajujen ohella. Kesällä, kun kukkimisaika on päättynyt, kasvin voi tunnistaa sammalikkoon piiloutuneesta lehdestä, jonka alapinta on violetti. Lehti on pitkittäispoimuinen ja ryppyinen.

Neidonkengän kukassa ei ole mettä, joten sen pölytys perustuu pölyttäjähyönteisten huijaamiseen. Kun mehiläinen on ryöminyt kukan sisälle ja todennut, ettei sieltä saakaan mitään ravintoa, huijaus on jo - tai vasta - puolittain onnistunut. Siitepöly tarttuu hyönteisen selkään sen poistuessa kukasta. Nyt toisen kasviyksilön täytyy onnistua huijaamaan sama hyönteinen kukkaansa pölytyksen varmistamiseksi.

Jos pölytys onnistuu, kukasta kehittyy ruskea huomaamaton kota. Kodasta varisee pölyhiukkasen kokoisia siemeniä syystuuliin. Niiden täytyy laskeutua sopivaan kohtaan maahan ja yhyttää maaperästä rihmastona kasvava sieni, jonka kanssa kasviyksilö viettää lopun ikänsä yhdessä eläen. Neidonkengän kotatuotanto vaihtelee vuosittain kukinta-ajan sääolojen ja pölyttäjien määrän mukaan.

Neidonkenkä on hidaskasvuinen laji, jonka kehitys siemenestä kukkivaksi kasviksi vie vuosia. Jos kasvupaikka on suotuisa, samaan paikkaan voi vuosikymmenten mittaan kehittyä kymmenistä kasviyksilöistä koostuva laaja kasvusto.

Rikas luonto odottaa löytäjäänsä

Oulangan luonnon poikkeuksellinen rikkaus on tunnettu aina 1800-luvulta lähtien. Hankalat kulkuyhteydetkään eivät estäneet aikansa tunnetuimpia luonnontutkijoita etsiytymästä alueelle. Retkiltään he kirjoittivat haltioituneita kuvauksia pyhiinvaelluksistaan kalkkikallioille, lettosoille, lehtoihin ja reheville puronvarsille. Oulangan lajimäärä ei ole tiedossa, mutta nykyään alueelta tunnetaan lähes 400 eri tavoin suojeltavaa lajia ja niiltä 4400 esiintymispaikkaa.

Täällä tavataan useita lajeja, erityisesti kasvilajeja, joille alue on ainoa tunnettu esiintymispaikka Suomessa. Oulangan erikoislaadusta kertoo sekin, että tieteelle uusia lajeja löydetään tämän tästä. Tällaisia ovat muiden muassa kalkkikallioilta äskettäin havaitut ja tieteelle kuvatut jäkälälajit oulanganvellamonjäkälä ja oulanganmustuainen. Lajistollinen rikkaus ja elinympäristöjen runsaus peilaavat toisiaan. Oulangan kallioperä sisältää hyvin monentyyppisiä kivilajeja, joihin geologiset voimat purevat eri tavalla. Nämä synnyttävät vaihtelevia pinnanmuotoja vaaroineen ja rotkoineen. Kun tähän lisätään ilmaston vaikutus, on sävykäs laji- ja luontotyyppipaletti valmis. Kallioiden paisterinteiden eteläiset lajit ja kylmien varjorinteiden pohjoiset lajit kohtaavat Oulankajokivarren itäiset vaeltajat kaukana niiden pääasiallisilta levinneisyysalueilta.

Oulangan tulvaniityt - kansanperinteestä nykypäivän elämys

Oulankajokivarren tulvaniityt ovat Kuusamoon 1600-luvun lopulla muuttaneiden suomalaisten uudisasukkaiden perua. Entisaikaan oli kysymys totisesta toimeentulosta, karjalle piti saada kerättyä talven rehut luonnonniityiltä. Tulvaniityt olivat Oulangan halutuimpia niittyjä, sillä joki huolehti niiden lannoituksesta. Niin kevät- kuin syystulvat kantoivat niityille lietettä ja seuraavan vuoden kasvu oli taas taattu. Muutaman vuosisadan aikana tulvaniittyjä raivattiin toista sataa hehtaaria. Rehuntarpeen kasvaessa heinää alettiin tehdä myös suoniityillä, joiden tuottoa parannettiin paisuttamalla eli nostamalla soille vettä puroja patoamalla. Rytipuron paiseniitty on ainoa perinteisellä tavalla hoidettava paiseniitty Suomessa. Niityillä menestyvät kaikki valoa ja avointa tilaa tarvitsevat lajit, kuten pienikokoiset saniaiskasvit, noidanlukot. Oulangan tulvaniityillä kasvaa myös alueellisia erikoisuuksia, kuten kalvaskallioinen ja sinikuusama. Maatalouden murros unohti nämä lajirunsautta uhkuvat perinteisen maatalouskulttuurin luontotyypit. Ne alkoivat vähitellen metsittyä 1950-luvulta lähtien. Niityt ovatkin uhanalaisimpia luontotyyppejä maassamme (ymparisto.fi).

Oulangan niittyjä alettiin hoitaa 1990-luvun lopulla raivaamalla ja niittämällä. Nykyään hoidossa on yhden paiseniityn ja muutaman kuivanmaan niityn lisäksi 29 tulvaniittyä. Ne ovat sijoittuneet 40 kilometrin matkalle Sallan Savinajokivarresta pitkin Oulankajokivartta aina Kitkajoelle asti. Alkukesästä kulleromerenä huojuvat tulvaniityt vanhoine latoineen kantavat myös historiallista perimää. Niityillä kulkemisen perinnettä ylläpidetään Oulangan talkootapahtumissa.