Seidat palvontapaikkoina
Saamelaiskulttuurissa pyhät paikat ovat edelleen osa saamelaista identiteettiä ja kulttuuriperintöä, jonka tulee säilyä myös tuleville sukupolville. Kristinusko ja vanha etninen uskonto elivät saamelaisalueella pitkään rinnakkain, vaikka kristillisen käännytystyön myötä saamelaisilta pyrittiin kitkemään pois vanhat pyhät paikat ja niihin liittyvät tavat.
Nykypäivänä alkuperäiskansojen kulttuuriperinnön suojelu koetaan tärkeäksi asiaksi. Saamelaisten oikeus hallita omaa kulttuuriperintöään on ollut viime vuosina aktiivisesti esillä keskusteluissa. Luonnonsuojelulaki tai muinaismuistolaki eivät kiellä menemästä seidoille tai muille saamelaisten pyhille paikoille, mutta saamelaisyhteisön ulkopuolisten tulee harkita, voisiko esimerkiksi Inarijärven Ukonsaareen rantautumisen jättää väliin. Ukonsaarta, kuten monia muitakin pyhiä paikkoja voi ihailla kauempaa, niille kiipeämättä.
Saamelaisyhteisön ulkopuolisten tulee kohdella pyhiä paikkoja kunnioittavasti. Vierailusta ei tule jättää jälkiä. Seitojen läheisyydessä on hyvä pysytellä olemassa olevilla poluilla eikä tulia pidä sytyttää, kiviä siirrellä tai maaperää kaivaa. Seidoilta voi löytyä merkkejä palvonnasta, sillä on mahdollista, että joku kokee tänäkin päivänä tärkeäksi seidan kanssa asioinnin. Saamelaiskulttuurin ulkopuolisten ei kuitenkaan tule jättää seidalle mitään.
Seidat - Saamelaisten pyhät paikat
Seidat ovat saamelaiseen kulttuuriin liittyviä pyhiä paikkoja, joita tulee lähestyä kunnioittaen. Näillä palvontapaikoilla uskottiin jumalien, henkien ja haltijoiden asuvan. Jotta seidassa asuva jumaluus olisi palvojalleen suosiollinen, suoritettiin palvontamenot ja uhraaminen.
Seidat ovat olleet usein kivisiä tai puisia, luonnon muovaamia tai rakennettuja palvontapaikkoja. Kiviseidat ovat yleensä yksittäisiä, epätavallisen muotoisia tai värisiä luonnonkiviä. Useimmat kiviseidat ovat maamerkkejä, jotka erottuvat selkeästi ympäristöstään.
Puuseitoja on ollut enimmäkseen metsäisillä alueilla, hyvien kala-apajien rannoilla. Usein ne on muotoiltu puiden alaoksia karsimalla tai nostamalla puupölkky tai kanto näyttävään asentoon. Toisinaan puuseitoihin oli kaiverrettu ihmiskasvojen tai -hahmojen piirteitä.
Pyhinä paikkoja voivat olla myös tunturit, vaarat, kalliopahdat, erikoiset rotkot, saaret ja saivojärvet. Lapissa esimerkkejä tällaisista paikoista ovat Pakasaivo, Utsjoen Ailigas-tunturit ja Inarinjärven Ukonsaari.
Osa seidoista on ollut laajemman yhteisön käytössä, kun toisia on käyttänyt pienempi ryhmä, kuten suku tai perhe. Mutta vain yhden henkilön käyttämiä seitoja tunnetaan myös. Tieto yksityisen seidan sijainnista on saatettu pitää vain henkilön, perheen tai suvun omana tietona. Seidan kanssa asiointi on muutoinkin hyvin yksityinen toimitus.
Kalastajilla, metsästäjillä ja poronhoitajilla oli omat palvontapaikkansa: kalaseidat, peuraseidat ja poroseidat. Kalaseidat sijaitsivat vesien äärellä, metsä- ja poromiesten seidat useimmiten vaarassa tai tunturissa. Oli myös seitoja, joilta saatettiin pyytää apua monenlaiseen tarpeeseen elinkeinosta riippumatta. Seitojen merkitys saattoi muuttua toiseksi aikojen kuluessa ja elinkeinojen muuttuessa. Ihmiset kävivät yleensä palvomassa seitoja asuinpaikkansa lähellä, mutta esimerkiksi Kittilän mahtavaa Taatsin seitaa tultiin palvomaan pitkienkin matkojen päästä.
Seidoille myös uhrattiin, sillä tiedettiin, että luonnonvoimat vaikuttavat ihmisten pyyntionneen. Uhriantimet olivat usein luonnontuotteita, kuten poron- tai peuran sarvia tai kalanrasvaa. Merkittävimmät uhritoimitukset liittyivät vuodenkierron taitekohtiin, juhannukseen ja syksyyn, sekä elämänkaaren siirtymäriitteihin kuten synnytykseen. Pääsääntöisesti vain miehet saivat harjoittaa uhrausmenoja, mutta naisille tiedetään myös olleen omia uhripaikkoja, esimerkiksi Inarijärven Naarassaaret.
