Kaskiviljely

Kaskenpolttoon perustuva viljely on ollut yleistä Suomessa ja maailmalla. Siinä poltetaan puusto viljelymaan saamiseksi, jolloin maaperän ravinteet vapautuvat kasvien käyttöön. Kaskiviljely oli kiertelevää, sillä ravinteet kuluivat nopeasti loppuun ja paikkaa piti vaihtaa. Viljelysmaan annettiin metsittyä, kunnes se voitiin kasketa uudelleen. Tällaisen kaskikierron toteutuminen vaati kuitenkin paljon maata.

Hyvissä olosuhteissa kaskeaminen oli taloudellista ja tuottoisaa. Havumetsään tehty kaski saattoi tuottaa jopa kymmenkertaisesti pellosta saatuun satoon verrattuna. Se vaati vähemmän pääomia ja vaivaa kuin metsän raivaaminen pysyväksi pelloksi.

Kaskeamista hyödynnettiin myös muuhun kuin viljan kasvattamiseen. Se oli tärkeä peltoviljelyn esiaste, joka helpotti maa-alueen raivaamista. Kesannolle jätettyä kaskimaata käytettiin laitumena ja sieltä saatiin luonnonheiniä ja kerppuja, joita annettiin kotieläimille talvella. Polttaminen tuhosi kasvitauteja ja kaskelle kasvavien lehtipuiden karike paransi maan laatua.

Kaskialueen valitseminen ja polton valmistelu

Ensimmäinen tehtävä oli valita sopiva alue kaskettavaksi. Eri kasvit vaativat tietyn tyyppisen maan: ruis viihtyi kuivilla rinteillä, ohra taas kosteammissa paikoissa. Lepikoissa viljeltiin usein naurista. Haavikkoa kasvavaa maata pidettiin usein liian kovapohjaisena kaskea varten. Yleensä kasket eivät olleet suuria, noin puolesta hehtaarista hehtaariin. Sellainen ala pystyttiin viertämään päivässä tai kahdessa.

Kun alue oli valittu, kaadettiin puusto. Ajankohdaksi valittiin kesäkuun loppu, viimeistään heinäkuun alku, jolloin juurivesominen oli voimakkainta - näin saataisiin nopeasti uusi metsä seuraavaa kaskea varten. Lisäksi kuivuminen tapahtui nopeammin, kun puissa oli lehdet.

Tässä vaiheessa metsästä otettiin tarveaineita. Tuohesta voitiin punoa vaikkapa astioita. Lehtevät oksat kuivattiin kerpuiksi eli talviruuaksi eläimille. Nuorista, suorista rungoista saatiin aitatarpeita, aisoja tai viertokankia kaskenpolttoon. Juuria käytettiin esimerkiksi työkaluihin. Oli kuitenkin pidettävä tarkasti huoli siitä, että puuta jäi tarpeeksi polttamista varten. Usein jouduttiin tuomaan lisäpuuta eli niin sanottuja sienapuita muualta avuksi, varsinkin silloin, jos aluetta oli kaskettu ahkerasti ja lyhyellä kiertovälillä, eikä puusto ollut ehtinyt kasvaa tarpeeksi suureksi.

Kaskettavalta alueelta poistettiin ensin kassaralla eli vesurilla nuoret vesat ja puiden alaoksat. Paksuimpien puiden kuorta kolottiin kuivumisen nopeuttamiseksi. Puut kaadettiin läheltä maata ja sen suuntaisesti, mihin kaski aiottiin viertää. Tähän vaikutti esimerkiksi tuulen suunnat. Rinteissä kaski vierrettiin tuulen suunnasta riippumatta aina alamäkeen.

Kaadon jälkeen alue jätettiin kuivumaan talven yli.

Kasken polttaminen

Seuraavana keväänä, lumien sulettua ja maan kuivuttua, kaskelle kaadetuista puista puut karsittiin loputkin oksat. Rungot sahattiin lyhyemmiksi, noi nelimetrisiksi, jotta ne oli helpompi viertää. Polttamisen ajankohta riippui sateista, tuulista ja kylvettävästä siemenestä: ohrakaski poltettiin viimeistään kesäkuun alussa, nauriskaski juhannuksen tienoilla ja ruiskaski heinäkuussa.

Kaski sytytettiin koko laidan pituudelle kasattuihin rovioihin, josta ne levisivät. Kun maankamara oli palanut pinnastaan tasaisesti, palavia puita siirrettiin viertokangilla eteenpäin seuraavaan kohtaan. Tätä viertämistä jatkettiin, kunnes koko alue oli poltettu. Palamatta jääneet saarekkeet poltettiin myöhemmin risuilla ja kekäleillä, tämä oli usein lasten työtä. He myös pitivät huolta, että tuli ei karkaa. Tulen sammuttamiseen käytettiin kasteltuja havunoksia, hosia. Kaskenvierrossa olivat mukana kaikki, joskus myös naapurit talkoissa tai vierastyövoima, ns. viertokasakat.

Jos polttaminen kesti useita päiviä, rovio sammutettiin yön ajaksi. Tulta tarkkailtiin jatkuvasti, ettei se polttanut liian syvältä tai karannut metsään.

Kasken viertäminen oli kuumaa ja nokista työtä, mikä vaati erityistä vaatetusta. Perinteinen asu oli rohdinpellavasta tehty paita ja karkeat hamppuhousut eli piikkopaita ja kostohousut. Jalkineina olivat kuumuutta eristävät lötöt eli eräänlaiset tuohesta punotut levyt tai sandaalit, jotka kiinnitettiin jalkaan narulla. Kuiva tuohi syttyi helposti palamaan, joten jalkineita liotettiin välillä vesiastiassa.

Kylväminen ja sadonkorjuu

Kun poltettu kaski oli jäähtynyt, oli kylvämisen aika. Ensin irtonaiset kivet kasattiin raunioiksi, jotta ne eivät vieneet tilaa satokasveilta. Kivikasoja eli kaskirauniota löytyy edelleen alueilta, joissa on poltettu kaskea.

Pellava kylvettiin toukokuussa, ohra kesäkuun alussa, nauris juhannuksen jälkeen ja ruis heinäkuun lopulla tai elokuun alussa. Joskus ohra ja ruis kylvettiin samaan aikaan, jolloin ohra korjattiin elokuussa ja ruis jäi talvehtimaan.

Kylväminen oli usein vanhan isännän tehtävä, sillä se vaati kokemusta. Kaskiruis kylvettiin harvaan ja pellava tiuhasti. Nauris kylvettiin hiekkaan sekoitettuna tai vaihtoehtoisesti nauriin siemenet laitettiin suuhun ja syljettiin ne yksitellen maahan. Tätä kutsuttiin töpeksimiseksi. Lopuksi viimeisestikin siemenet vielä lakaistiin kivien päältä maahan.

Kylvämisen jälkeen maa voitiin kyntää, karhita tai kuokkia, jotta siemenet eivät jää maan pinnalle kuivumaan. Joskus ruiskaski kynnettiin myös ennen kylvöä. Nauris ei vaatinut yhtä tarkkaa käsittelyä kuin vilja. Viljelys suojattiin pisteaidalla, joka tehtiin oksaisista ja kuorimattomista puista. Aita ei kestänyt montaa vuotta, joten sitä rakennettiin jatkuvasti.

Sadonkorjuun aika oli elokuussa. Vilja leikattiin sirpillä, sidottiin lyhteiksi ja koottiin kuhilaille. Ohralyhteet voitiin panna haasiaan, jos kesä oli sateinen. Lyhteet vietiin riiheen kuivumaan ja puitavaksi. Jos satoa oli paljon, osa säilytettiin aumassa ja puitiin talvella. Jyvät jauhettiin kotona käsikivillä tai vietiin myllyyn.

Pellavat revittiin maasta, siemenkodat irrotettiin ja pellavat vietiin likoamaan järveen pariksi viikoksi. Liottamisen ja kuivaamisen jälkeen alkoi pellavan jälkikäsittely langoiksi.

Sadonkorjuun viimeinen työ oli nauriinnosto. Nauriit nyhdettiin maasta, naatit annettiin lehmille ja juurikkaat säilöttiin kuoppaan. Kuoppa peitettiin lautaluukulla ja eristettiin oljilla. Muutamia nauriita jätettiin istukkaiksi, jotka istutettiin seuraavana keväänä peltoon kukkimaan ja tekemään siemeniä. Nauriinnostosta juhlistettiin naurishaudikkaalla.

Havumetsäkaski tehtiin havumetsään tai havupuuvaltaiseen sekametsään, usein luonnonmetsään. Kuusi oli tärkein valtapuu, sillä se kasvoi hedelmällisemmällä maaperällä kuin mänty. Havumetsäkaski oli vanhimpia kaskeamismuotoja ja mahdollisti koskemattoman korven viljelyn. Suomessa se lienee kuitenkin lehtimetsäkaskea nuorempi menetelmä.

Havumetsäkaskea voitiin viljellä yhden tai kahden sadon huuhtana. Siinä viljeltiin ainoastaan ruista ja se oli suotuisissa oloissa erittäin tuottoisa. Kylvettyjä jyviä kohden saattoi saada jopa satakertaisen sadon.

Yhden sadon huuhta tuli käyttöön keskiajan ja uuden ajan taitteessa, ja se mahdollisti savolaisten asutuksen laajenemisen 1400-luvulta lähtien. Ensin merkittiin alueen rajat ja pyällettiin suuret ikihongat kuivumaan. Kuivumisen jälkeen kaski kaadettiin. Perinteinen huuhdankaatoaika oli kevättalvella (23.4.–6.5.). Seuraavana kesänä raivio poltettiin ja kylvettiin kaskiruis. Satoa korjattiin seuraavana kesänä, minkä jälkeen alue jätettiin metsittymään. 1600-luvulla raivio poltettiin kahdesti, mikä paransi tuhkan imeytymistä maahan.

Kahden sadon huuhta tunnetaan 1600-luvulta lähtien. Ensimmäisen sadon jälkeen alue raivattiin, poltettiin ja kylvettiin uudelleen. Tällä kertaa kylvös mullattiin käsiharan ja risuäkeen avulla. Sadonkorjuu oli seuraavana kesänä.

Sadonkorjuussa ruis leikattiin sirpillä ja sidottiin lyhteiksi. Ulkokuivatus tapahtui kuhilaissa tai närtteissä. Joskus kaukaisille kaskimaille rakennettiin riihi. Vilja puitiin lyömällä lyhteitä vasten seinämää. Sato säilytettiin tuohilla vuoratuissa kuopissa tai aumoissa rekikeleihin saakka ja kuljetettiin kotiin puitavaksi. Kun havumetsäkaskesta oli saatu sato, alue jätettiin metsittymään

Pykälikkömaa

Pykälikkömaaksi etsittiin kuiva ja karu männikkö, jonka lähettyvillä kasvoi koivuja. Tarkoituksena oli esiraivauksen avulla muuttaa havumetsä lehtimetsäksi. Männyt pyällettiin eli niiden nestevirtaus katkaistiin kuorimalla suikale rungon ympäri. Männyt kuivuivat pystyyn ja varistivat neulasensa, samaan aikaan paikalle alkoi nousta koivikko. 10 vuoden kuluttua alue oli valmis kaskettavaksi rieskamaana, 20 vuoden kuluttua kyseessä oli jo tavallinen kaski.

Lehtimetsäkaski tehtiin lehtimetsään tai lehtipuuvaltaiseen sekametsään, yleensä asutuksen lähettyville. Kaskimenetelmä on ikivanha, peräisin esihistorialliselta kaudelta. Lehtimetsäkaski voidaan jaotella kahteen päätyyppiin: niin sanottu tavallinen kaski tehtiin täysikasvuiseen noin 30 - 40 vuoden ikäiseen metsään, rieskamaa puolestaan tehtiin alle 20 vuoden ikäiseen nuoreen metsään.

Yleensä ensimmäiseksi viljalajiksi valittiin ruis tai ohra, muita lajeja (kauraa, hernettä, pellavaa, tattaria) viljeltiin vasta seuraavina kesinä. Naurista viljeltiin yleensä aina, sillä se oli tärkeää talviravintoa.

Satoa lehtimetsäkaskesta saatiin korkeintaan kolmena vuotena, minkä jälkeen alue jätettiin metsittymään. Kiertoaika pyrittiin pitämään 30 - 40 vuotena, jolloin metsä säilyi lehtipuuvaltaisena, maaperä ehti kerätä tarpeeksi ravinteita eikä kasken tekeminen vielä ollut vaikeaa. tai liian raskasta. Sato ei ollut niin hyvä kuin havumetsäkaskesta. 1700-luvulla hyvänä lehtimetsäkasken tuottona pidettiin 15 jyvää yhtä kylvettyä jyvää kohden.

Rieskamaa eli tuoreskaski oli lehtimetsäkasken toinen, niin ikään ikivanha muoto. Se tehtiin nuoreen pensasmaiseen lehtimetsään, joka kaadettiin keväällä, poltettiin heti ja kylvettiin saman tien. Satoa saatiin samana vuonna yleisimmin nauriista tai pellavasta, ohraa ja tattaria viljeltiin myös. Rieskamaan kiertoaika oli noin 14 - 17 vuotta, mikä ei pitkällä aikavälillä kuitenkaan riittänyt maaperän ravinnevarojen säilymiselle. Rieskamaa oli usein alaltaan melko pieni, joten sen merkitys kokonaisuuden kannalta katsoen ei ollut kovin suuri.